Harvoin sitä saa puhua henkeviä 700 ihmiselle. Savonlinnan suurimmassa koulussa, Mertalan yhtenäiskoulussa on käytäntö, että jokainen opettaja vuorollaan pitää yhden viikon verran aamunavauksia keskusradiosta. Tällä viikolla höpötyksiäni oli kuuntelemassa siis n. 650 lasta ja yli 50 aikuista. Sainpa sitä soittaa omia tärkeitä kappaleitakin tässä yhteydessä. Jokaiseen liittyi aina jokin teema, jossa yritin päästä hieman pintaa syvemmälle omien elämänkokemusteni säestyksellä. Pari avausta kirjoitin lähes valmiiksi ja loput pidin muutaman heippalapun tukemana.

Tähän alkuun haluan sanoa, kuinka valtavan kiitollinen olen kaikesta positiivisesta palautteesta, jota olen saanut tässä viikon aikana niin aikuisilta kuin myös lapsilta. Siksi ajattelin vielä tuoda päivänavaukset tänne blogiinkin, jos vaikka joku muukin saisi jotain niistä irti.

Maanantai 1.2:

Viikko avattiin Pave Maijasen muistoa kunnioittaen ja Pidä Huolta kappaleen sanomaa pohdiskellen...

https://www.youtube.com/watch?v=Ep-gWF0j_4M

Tiistaina 2.2 filosofi-Teroteksella oli sitten vähän enemmän asiaa:

https://www.youtube.com/watch?v=f7O6ekKOE9g

Biisin Rebel Yell esitti alunperin Billy Idol. Urbaani sanakirja kertoo sanan “rebel” tarkoittavan:  kapinallinen, kovis, henkilö, joka ei piittaa säännöistä.

Nuoruuteen kuuluu rajojen etsiminen ja oman identiteetin rakentaminen. Kerron omasta nuoruudesta, kuinka kapinallinen voi olla monella tapaa.

Ensin kuitenkin vähän taustaa. Tämä äsken kuultu versio oli Children of Bodomin tekemä. Valitsin sen Alexi Laihon muistoa kunnioittaen, joka oli yksi maailman parhaista kitaristeista ja yksi omista esikuvistani.

Laiho aloitti viulun soittamisen seitsemänvuotiaana osittain sen vuoksi, että hänen molemmat vanhempansa harrastivat musiikkia. Viulu korvautui kuitenkin kitaralla, kun Laiho käänsi viulunsa kitaran asentoon ja rämpytti sitä. Hänen ensimmäisen sähkökitaransa oli Tokai Stratocaster, jonka hän sai 11-vuotiaana[7]. Heavy metalin Laiho löysi isosiskonsa kaseteilta.

Musiikillista koulutustaan Laiho jatkoi Oulunkylän Pop & Jazz Konservatoriossa. Sivuinstrumenttina hänellä oli piano. Vaikka Laihosta tuntuikin toisinaan turhauttavalta soittaa tiettyjä opeteltavia kappaleita, hän oli kuitenkin käsittänyt, ettei kitaran soittamisessa voi edetä kovin pitkälle pelkän itseopiskelun kautta[7].

(https://fi.wikipedia.org/wiki/Alexi_Laiho )

Itsellänikin on samanlaista taustaa musiikkimakuni muotoutumisesta. Isoveli ja eno soittivat minulle bändejä kuten Children of Bodom, Sentenced ja In Flames. Kävin alakoulun Kallislahdessa maalla.

Menin ylpeänä uusissa mustissa Lewis-farkuissa ja mustassa hupparissa yläasteelle Talvisaloon. En päässyt jääkiekkopoikien porukkaan mukaan. Meitä Kallislahdesta tulleita nimiteltiin mm. junteiksi ja jätettiin porukan ulkopuolelle.

Ikäviä muistoja oli mm. se, että aloin ystävystyä yhden jääkiekon pelaajan kanssa. Yhtäkkiä hänen käytöksenä minua kohtaan muuttui ikäväksi. Koskaan en saanut syytä, mistä se johtui. Toisinaan huomasin, että hän oli aivan kuin eri ihminen silloin, kun hänen oma kaveriporukkansa oli lähettyvillä.

Pari vuotta siinä meni yrittäessä päästä mukaan koskaan siinä onnistumatta. Jälkeenpäin ajateltuna oli todella hullua, että yritin mm. ostaa kalliita merkkivaatteita kuuluakseni siihen porukkaan. Sain osakseni naureskelua ja haukkuja. Ysillä asiat muuttuivat. En enää välittänyt. Aloin kapinoida. Aloin toden teolla nostaa rautaa, vedin rotsin ja ketjut päälle, viikatemiespaitaa ylle ja aloin liikkua uuden porukan kanssa. Kaikki vaikutteet eivät välttämättä olleet hyväksi. Jääkiekkoporukka keksi yhä uusia haukkumanimia tämän myötä, kuten satanistinatsi, koska pukeuduin mustaan ja pääni oli kalju.

Yhtä aikaa olin kuitenkin aikuisia kohtaan kohtelias käytöskymppi siitä todisteena, pidetty isonen rippileireillä ja koulunumeronikin ihan hyviä. Silti minua haukuttiin todella loukkaavilla nimityksillä. Näytin ehkä kapinalliselta, mutta sisimmältäni en sitä ollut, enkä halunnutkaan olla. Lukiossa ulkoisen olemukseni myötä löysin uusia kavereita, jotka yllättäen kuuntelivat samaa musiikkia kuin minä. Musiikki yhdisti meidät. Monet opettajat jotenkin kammoksuivat meitä. Omat työnikin käsittelivät lähinnä metallimusiikkia ja vampyyreja. Aikuiseksi kasvettuani ja entisen luokanvalvojani yhteisessä koulutuksessa tavattuani muistan ne sanat aina: “Minä yritin pitää teidän puolia ja kertoa muille opettajille, että ei nämä pojat pahoja ole, ne vain näyttävät siltä”.

Tämän tositarinan opetus on: ota kaikki mukaan! Älä kiusaa! Älä määrittele toista ulkonäön mukaan, sillä ensivaikutelmasta ei kannata vetää kovin pitkiä johtopäätöksiä. Mene juttelemaan. Ehkä yllätyt.

Keskiviikko 3.2 vuodatuksia urheilusta ja vähän sen vierestä:

https://www.youtube.com/watch?v=ERT_7u5L0dc

Äsken kuultu kappale, Survivorin Eye of ther Tiger on tullut tutuksi Rocky nyrkkeilyelokuvista. Rocky oli yksi nuoruuden sankareistani. Ihailin myös Arnold Schwarzeneggerin hahmoja. Tosielämän sankareita minulle olivat monet urheilijat, kuten jääkiekkiekoilijat, jalkapalloilijat ja yleisurheilijat.

Kerron nyt urheilun merkityksestä omassa lapsuudessa ja nuoruudessani. Näin Some sammuu viikon aikana ehkä tästä voisi ammentaa myös vaihtoehtoja puhelimen räpläämiselle.

Pelasin toki minäkin paljon Pleikkaria nuorena, mutta keksittiin me paljon muutakin tekemistä siihen rinnalle. Ihailin erityisesti kuulantyöntäjiä ja keihäänheittäjiä. Niinpä me kaveriporukalla veisteltiin pajusta puukeihäitä ja pidettiin omia olympialaisia. Siellä pikku Seppo Rädyt ja Jan Zeleznyt nakkelivat keppiä kovien karjahdusten saattelemana. Kuulaa työnsin enimmäkseen yksinään. Se oli minun laji. Harjoitteluvälineenä minulla oli eripainoisia kiviä. Myös kilpaa juoksin. Mitaleja tuli useita. Jälkeenpäin harmittaa ainoastaan, että en ollut missään seurassa. Olisi ollut kiva nähdä, mihin ne rahkeet riittää. Toisaalta kivien ja keppien nakkelun ohella mopolla ajaminen ja kalalla käyminen oli ihan kivaa.

Talvisin leikittiin Janne Ahosta ja hypättiin minisuksilla milloin hyppyristä, milloin pihasaunan katolta. Hyppypituudet mitattiin tietenkin. Vuodet vierivät ja aloin lähestyä armeijaikää. Halusin treenata itseni hyvään kuntoon, että pärjään sissikomppaniassa. Mieleeni palautui taas kerran Rocky 4 ja harjoittelu Siperian arktisissa olosuhteissa. Juoksin lumihangessa ja kannoin puupölkkyjä olallani kuin Rocky Balboa. Useita kertoja viikossa tuli käytyä kuntosalilla, jonka viereiseltä Viremon grilliltä nappasin palariksi lörtsyn kolmella nakilla tai makkaraperunat ja ison maidon. Liikunnasta sain voimaa ja itseluottamusta, joka auttoi pääsemään yli mm. kiusaamisesta, josta eilen kerroin.

Urheilu on minulle myös näin aikuisena yksi elämän tärkeimmistä peruspilareista. Nyt olen syttynyt erityisesti Crossfitista ja juoksemisesta. Niistä saan onnistumisen kokemuksia ja hyvän irtautumisen omasta perhe- ja työarjesta. Tämän myötä haluan kannustaa kaikkia liikkumaan. Kannattaa kokeilla eri lajeja ja liikuntamuotoja. Yksi voi syttyä tanssista, toinen joukkuelajeista ja kolmas lähtee mieluiten vaikka judoon heittelemään kavereita, turvallisesti ja ohjatusti.

Paina siis tämä mieleesi: nyt liikkeelle!

Torstai on toivoa täynnä! (4.2)

Puhuin mm. siitä, että jokaisella pitäisi olla joku, jolle puhua. Avoimuutta mielenterveyteen liittyvissä asioissa tulee edelleen lisätä.

"Jos sanon niille et mul on kaikki
Hyvin, ni sillähän sen tyrin,
Ja ihan kohta kompastun"

Pete Parkkonen: Voimaa ja valoa

https://www.youtube.com/watch?v=587ybzg_sNw

Perjantain piristys! (5.2)

Monty Python: Always Look on the bright side of life: https://www.youtube.com/watch?v=X_-q9xeOgG4

Viikon vuodatukset oli hyvä päättää positiivisuuspläjäykseen, jossa tuumailin mm. sitä, että kaikkea ei kannata aina ottaa niin vakavasti, vaan kannattaa keskittää ajatuksensa virheiden ja epäonnistumisten sijaan onnistumisiin. Kerroin omia esimerkkejä sijaisuuksistani, kuten erään kerran kun jouduin käyttämään vaaleanpunaista tyttöjen pyöräilykypärää, jossa oli aah niin ihania perhosia tai se tähtihetkeni, kun menin pitämään liikuntatuntia jäälle teräsuojat jalassa... ja vielä kaksi päivää putkeen... auts! Onneksi oli kypärä! Ensimmäisen kerran säikäytti, mutta toisen kerran vähän jo nauratti siinä jäällä pötkötellessä oppilaiden töllistelessä.

Päätin päivänavauksen oman luokan oppilaideni onnistumisiin... yksi niistä päättyi näin: "... ei yksi virhe maailmaa kaada". Siinä sitä mietittävää tässä vaativassa maailmassa...