Maaret Kallio kirjoittaa blogissaan (http://vaestoliitonblogi.com/2014/01/01/lakkaa-parjaamasta-ja-ala-elaa/), että ihmisten tulisi lakata pärjäämästä ja alkaa elää. "Kyllä tässä pärjätään, on tuttu lause monelle huolestuneelle läheiselle ja ammattiauttajalle. Ja Kyllä sinä pärjäät on surullisen usein tarjottu laiha lohtu."

"Pitkän päälle elämä vain on ollut kovin kovaa, etäistä ja tunteetonta suoritteista puskua päivästä toiseen. Pärjääminen on sukua superreippaudelle, yltiövahvuudelle ja pakkopositiivisuudelle." Miksi ihminen rakentaa itselleen tällaisen kuoren, jossa kauhukseni huomaan omia piirteitänikin? Onko kyse näyttämisen halusta, velvollisuudentunnosta, kasvatuksesta vai peräti evoluutiotaistelusta, jossa vain vahvimmat pärjäävät? Olivat syyt mitkä tahansa, niin kyllähän se rasittaa ensin henkisesti ja sitten fyysisesti. Yksi yleinen nuorten aikuisten "pärjäämisestä" johtuvan uupumuksen taustalla oleva tekijä on vaativat vanhemmat, jotka lähes pakottavat opiskelemaan, raatamaan ja menestymään.

Itseeni suomalaisen pärjäämisen kulttuuri on annettu jo äidinmaidossa ja maalla kasvaneena töitä on opittu tekemään kovasti lapsesta pitäen. Erikoiseksi tilanteeni tekee kuitenkin se, että äitini ei ole koskaan vaatimalla vaatinut minua esimerkiksi opiskelemaan kovasti, mutta silti tunnen pärjäämisen rasitteen itsessäni. Hän on positiivisesti jaksanut kannustaa vuodesta toiseen. Jos päänsisäinen pärjääjän ääneni ei ole äitini, niin kenen sitten? Olen tätä asiaa puntaroinut paljon ja tajunnut sen olevan puoli persoonastani jota aikoinaan koulussa henkisesti lyötiin. Opin näyttämään, että kyllä minä pärjään perkele, jota sitten myöhemmin saatu menestys ruokki entisestään!

Hauskanpidolla eli sillä "elämisellä" olen oppinut torjumaan pärjäämisen rasitteesta johtuvia turhaumia, mutta siitä päästäänkiin dilemmaan, kumpi on tärkeämpää. Toisaalta haluaisin menestyä elämässä, mutta toisaalta myös nauttia siitä täysin rinnoin. Tämän tasapainon löytäminen on yksi aikuisuuteen siirtyvän kehitystehtävistä, joka tulee ratkaista. Yhdet keskittyvät pärjäämiseen, toiset pistävät ranttaliksi ja kuitenkin pärjäävät oppien kantapään kautta tuon tasapainon ja kolmas sakki sitten vaan pistää ranttaliksi, mutta ei enää sen takia pärjääkään. Kuinka tuo tasapaino on sitten mahdollista löytää? Uskon sen löytyvän sisäisen motivaation kautta eli toisin sanoen löytää oman tiensä, nauttii todella tekemästään ja on myös hyvä siinä. Entä jos siihen ei annetakaan mahdollisuutta yhä kiristyvän kilpailuyhteiskunnan takia? No sitten on kait vaan pärjättävä...

Kallio sanoo: "Vahvempi ja inhimillisempi on se, joka välillä uskaltaa olla pärjäämättä." Tunnustan, en minäkään aina pärjää. Vahva saa olla, muttei särkymätön. Kukaan ei ole särkymätön (kukaan ei ole vielä selvinnyt täältä hengissä). Ihminen on haavoittuvainen, niin minäkin. Uskallatko sinä tunnustaa?

Esimerkiksi masennus on ollut varsinkin suomalaisten miesten keskuudessa tabu ja tämän pidättyvyyden seuraukset näkyvät mm. alkoholismissa ja itsemurhissa. Ja sitten suomalaisia pidetään melankolisena kansana. No mutta kun sauna, sisu ja kossu... eikö olisi aika lähteä rakentamaan avoimempaa keskustelukulttuuria tähän yhteiskuntaan ja varsinkin meille miehille? Ole avoin, ota kaveria kädestä kiinni (ei homolla tavalla), halaa ja keskustele. Mutta kun suomalainen mies ei puhu eikä pussaa (ainakaan miestä, edes poskelle). Ei ihmekään jos tekee vähän mieli hakata vaimoaan, jos ei voi kenellekään muullekaan pahaa oloaan purkaa. Enkä todellakaan puolustele vaimonhakkaajia, vaan haluan nostaa esille myös miesten pahan olon, johon on löydettävä parempia keinoja tarttua.

PS. Edellisen kappaleen homoviittaus oli vain Radio Rockilta peräisin oleva vitsi, vaikkakin monelle miehelle ripaus tai kuutio jos toinenkin avoimuutta voisi tehdä ihan hyvää. Suvaitsevaisuusteemoihin tulen palaamaan myöhemmin blogissani.

PPS. Mikko Herrasen kappale "Liian syvällä" kertoo oivasti tämän illan teemastani: