keskiviikko, 19. heinäkuu 2017

Vuodatuksia opettajuudesta ja lasten pahoinvoinnista

Rakas Vuodatus. Siitä on jo kolme vuotta, kun viimeksi vuodatin tuntojani tänne. Mielessäni on kyllä ollut jo monta kertaa päivittää blogiani, mutta arjen kiireet ovat vieneet mennessään. Oli uutta opettajan pestiä, opettajaopiskeluja, muuttoa, talon ostoa, lapsen tekoa ja vaikka mitä. Eniten olen halunnut kirjoittaa jostain luokanopettajuuteen liittyvästä, koska päädyin kuin päädyinkin aikuiskoulutuksesta lasten pariin työskentelmään. Sattuipa sopivasti tässä kesäopintojen aikana, että yhdessä tehtävässä pääsin käsittelemään opettajuutta lasten ja kotien pahoinvoinnin näkökulmasta. Ja nyt en siis puhu siitä, että oksettaa, vaan siitä, että tuntuu pahalta mielessä ja sydämessä. Kotona vaan riidellään ja huudetaan. Kukaan ei ymmärrä. Koulu ei kiinnosta ja kaikki on ihan tyhmiä. Elämä on tyhmää. Haluan vain huutaa, mutta kukaan ei kuule...


Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus STAKES:n mukaan (2007) mukaan eroperheiden määrä on lisääntynyt, kuten myös lastensuojelun asiakkaiden määrä.  Pohdin tässä kirjoituksessa näitä ilmiöitä koulutuksen järjestäjän, koulun ja opettajan näkökulmasta. Myös pienituloisten asemaan kiinnitän huomiota. Mitä tulee tuon tutkimuksen lukuihin, niin tarkemmin avohuollon tukitoimien piirissä oli n. 60 000 suomalaista vuonna 2005. Kasvu sen suhteen oli hidastunut ja pariksi vuodeksi jopa pysähtynyt. Tulokseen pitää kuitenkin suhtautua varauksellisesti, koska yhtä aikaa huostaanotettujen määrä on silti kasvanut joka vuosi 1 - 6%.


Tuoreempien tutkimusten mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten määrä on kasvanut 1990-luvun alun jälkeen jokaisena vuonna paitsi 2009. Vuonna 2012 kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna yli 17 800 lasta ja nuorta, joka on alle 18-vuotiaista noin 1,4 prosenttia väestöstä. Kiireellisesti oli sijoitettuna lähes 4000 lasta, jonka määrä on myös kasvanut vuosittain. Vuonna 2012 lastensuojelun sosiaalityön ja avohuollon asiakkaana oli 87 000 lasta ja nuorta eli vuoteen 2005 asiakkaita on tullut 27000 lisää. Lastensuojeluilmoituksia tehtiin yhteensä lähes 104 000. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL 2014.)


Vaikka kyseessä ei ole tieteellinen julkaisu, uskallan seuraavan kappaleen näkemyksissä viitata Seura-lehteen (Kauppinen, J. 2014), koska haastateltava on arvostettu nuorisotutkimuksen tutkija ja valtiotieteen tohtori. Tutkijatohtori Elina Pekkarinen pelkää hallitusten leikkausten iskevän etenkin pienituloisten perheiden lapsiin. Nykyään etenkin teini-ikäisiä otetaan huostaan. Tämä on mielenkiintoista, koska median mukaan esimerkiksi nuorten päihteiden käyttö vähenee. Nuoriso jakaantuu kuitenkin yhä selvemmin kahtia: osalla menee paremmin, kun taas toisilla ongelmat kasautuvat viinan, rikosten ja käyttäytymishäiriöiden muodossa.


Pekkarisen ennustuksen toteutuessa, huonosti voivia nuoria voi olla tulevina vuosina yhä enemmän, kun hallituksen päätökset lisäävät köyhien lapsiperheiden ahdinkoa entisestään. Hän korostaa useissa tutkimuksissa havaittua asiaa: lastensuojelun palveluita tarvitsevat nimenomaan vähätuloiset. ”Köyhyyden ja huono-osaisuuden kokemus lapsuudessa heijastuu pitkälle aikuisikään. Se on koko perheen uupumista, kyllästymistä, kasvavaa epäluottamusta järjestelmän toimivuuteen”, Pekkarinen sanoo. (Emt.)


Koulutuksen järjestäjän kannalta on yhä tärkeämpää järjestää moniammatillista tukea ja saada eri palvelut (esim. lastensuojelu ja koulut) keskustelemaan aiempaa paremmin keskenään. Ennaltaehkäisy tulisi olla erityisen tärkeää, mutta vaikeuksia aiheuttaa se, että resursseja pienennetään koko ajan, jolloin mm. erityisopettajat ja koulukuraattorit ovat tiukilla. He joutuvat pahimmillaan vastaamaan useiden eri koulujen tarpeista. Ennaltaehkäisyn ollessa aiempaa toimivampaa koulutuksen järjestäjä voisi paremmin kohdistaa resursseja.


Minkä verran ongelmien ennaltaehkäisyä voidaan sitten vastuuttaa kouluille ja opettajille? Vaikka opettajan päätehtävä on tietenkin opettaa, eikä olla terapeutti, niin silti ajattelen asian niin, että jo pelkästään olemalla ihmisläheinen ja kuunteleva, oppilaistaan välittävä aikuinen, voidaan ongelmia jollain tasolla ehkäistä. Opettajan ollessa kylmä ja etäinen jää tämä hyvä voimavara hyödyntämättä. Opettaja on kuitenkin lähtökohtaisesti se, joka on lasten kanssa tekemisissä päivittäin, joidenkin kohdalla jopa ajallisesti eniten. Hänen ollessa valppaana voidaan ongelmiin puuttua varhain. Rohkeutta se kyllä opettajalta vaatii, mutta mielummin puututaan liian varhain kuin liian myöhään. Korostan kuitenkin tässä yhteydessä sitä, että ei opettajan tarvitse alkaa ongelmia psykologina hoitamaan, vaan ennaltaehkäisemään ja sen myötä ohjaamaan lasta moniammatillisen tuen piiriin, jossa asioita aletaan ratkoa tarkemmin.


Koulun kannalta tämä tarkoittaa sitä, että koulun ja etunenässä rehtorin on edistettävä avointa ilmapiiriä opettajien ja muun henkilöstön keskuudessa. Huolista pitää pystyä keskustelemaan avoimesti, mutta tietenkin ehdottoman luottamuksellisesti, koska meitä sitoo tiukka vaitiolovelvollisuus. Oppilashuoltoryhmäpalaverien lisäksi tulisi voida keskustella myös muutenkin, jos huoli herää. Opettajan on voitava kysyä muidenkin mielipidettä ja kokemuksia. Jotkut opettajista ottavat lasten huolet vain omille harteilleen kannettavaksi, joka johtaa henkiseen stressiin ja jopa työuupumukseen.


Ei välttämättä ole hyvä, että opettaja lähtee puuttumaan sillä tavoin kodin elämään, että vanhemmat tuntevat opettajan puuttuvan heidän kasvatukseensa. Rakentava keskustelu ja ennen kaikkea ilmoitus siitä, että opettajalla on huoli herännyt voivat aluksi riittää. Lapsen oireiden jatkuessa voi olla hyvä kääntyä puolueettoman tahon puoleen eli esimerkiksi kuraattorin puoleen, koska opettajana puuttuminen voi aseman takia johtaa muihin ongelmiin. Tällä tarkoitan sitä, että opetuksen ollessa päätehtävä, vanhemmat eivät välttämättä enää keskustele siitä, koska ovat kokeneet opettajan ylittävän toimivaltansa. Opettajan tulisi kuitenkin keskittyä siihen, mitä koulussa tapahtuu. Se mitä tapahtuu kotona, on oltava hyvin sensitiivinen asian kanssa ja siksi voi olla hyvä kääntyä jonkun puolueettoman tahon puoleen.


Tarvittaessa opettajalla on velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus, jos ongelmat tuntuvat tarpeeksi vakavilta ja pitkäkestoisilta. Yliopistolla puhuttiin eräällä kurssilla, että opettajan on kuitenkin aina ennen ilmoitusta keskusteltava asiasta vanhempien kanssa, jollei kyseessä ole joku hyvin vakava tilanne tai opettajan oma turvallisuus uhattuna. Tässä vaaditaan paljon rohkeutta opettajalta, kuinka ottaa puheeksi, että aikoo tehdä lastensuojeluilmoituksen. Uskon, että kun opettaja on vastavuoroisessa ja aktiivisessa vuorovaikutuksessa kotiin, niin on edes hitusen helpompi ottaa asia esille. Voi sanoa, että asioista on keskusteltu useaan otteeseen ja opettajalla on viranomaisen velvollisuus tehdä asialle jotain, jos oireet eivät ole helpottaneet. Toki ennen sitä on konsultoitu koulun muita tahoja ja pyritty ensin sitä kautta auttamaan.


Hyvän keskusteluyhteyden luominen oppilaisiin on erityisen tärkeää. Kun opettaja kyselee muitakin kuulumisia ja on helposti lähestyttävä, niin lapset uskaltavat kääntyä hänen puoleensa myös silloin, kun jokin painaa mieltä. Oppilaista kyllä huomaa, jos jokin mättää. Monesti ongelmat kotona kasautuvat ja sitä kautta lapsi oirehtii koulussa. Voi olla köyhyyttä, päihteiden käyttöä ja riitelyä. Tilanteiden kärjistyessä yhä useampi pari päätyy eroon, joka on suuri muutos myös lapselle. Tähän opettajat joutuvat varmasti törmäämään lukemattomia kertoja työuransa aikana. Kuinka tukea lasta kriiseissä on varmasti monella opettajalla mielessä jo pelkästään siksi, että se usein näkyy muutenkin luokkaympäristössä. Yhden ongelmat säteilevät usein ympärille. Olen itse ajatellut sen niin, että opettaja ei voi lähteä ratkomaan ongelmia, mutta voi aina tarjoutua kuuntelemaan. Vastauksia ei tarvitse antaa, mutta läsnä tulee olla. Hyvän keskustelyhteyden luominen alusta asti edesauttaa opettajan ja oppilaan kohtaamista myös vaikeissa hetkissä. Jos ajattelee, että opettajan tehtävä on vain puhua ja opettaa, eikä oikeasti kuunnella, niin on kyllä väärässä ammatissa.


Käytännössä koulun ja opettajan arjessa kasvava huostaanottojen määrä näkyy siinä, että on oltava yhä useampien tahojen kanssa tekemisissä. Opettajan on oltava avoin työskentelemään kaikkien kanssa, mutta miten aika ja voimat riittävät? Mielestäni, kun asian ottaa niin, että ei itse yritä keksiä ongelmiin ratkaisua, vaan kuuntelee ja on tarpeen mukaan yhteydessä eri tahoihin, niin jaksaa myös huolehtia päätehtävästään eli opettamisesta. Antaa muiden asiaan perehtyneiden ammattilaisten tarjota ratkaisuja ja itse vain parhaansa mukaan elää lasten arjessa. Tämä tarkoittaa sitä, että opettaja ei jatkuvasti nosta esille ongelmia, vaan opettaa jokaista lasta kuten muitakin toki erityistarpeet huomioiden. Lapselle on hyvä, että on muuta ajateltavaa eli ihan tavallista koulun arkea, eikä ikävistä asioista koko ajan muistutella. Tietysti on hyvä opettajan tehdä selväksi, että aina voi nykäistä hihasta ja tulla juttelemaan, jos siltä tuntuu.


Olen kuullut, että eroperheiden lapset ovat monissa luokissa jo enemmistössä. Varmasti sitä ei käy kieltäminen etteikö tämä näkyisi koulujen arjessa. Lapselle olisi kaikista paras kasvaa ilman suuria muutoksia, mutta aina asiat ei mene niin kuin pitäisi vanhempien välillä. Loppupeleissä lienee kuitenkin parempi, että vanhemmat eroavat, kuin että joutuu elämään jatkuvan riitelyn ja ongelmien keskellä. Mutta erotaanko nykyään silti liian helposti? Ainakin olen huomannut levottomuuden kasvaneen koululuokissa. Onko se sitten suoraan verrannollinen kasvaviin erotilastoihin, vai siihen että ei erota, vai luokkakoon kasvuihin vai hallituksen leikkauksiin, niin siitä voidaan olla montaa mieltä. Oma mielipiteeni on se, että kaikki lähtee loppupeleissä turvallisesta ja tasaisesta kodista liikkeelle on vanhempia yksi tai useampi. Olisiko siis niin koulutuksen järjestäjälle kuin koko yhteiskunnalle järkevää kiinnittää huomiota enemmän kotien arkeen ja ongelmien ennaltaehkäisyyn jo siellä ennen kuin ongelmat valuvat koulumaailmaan.


Minkälaista tukea sitä sitten voisi tarjota? Pariterapia voi olla monelle hyödyllistä ja esimerkiksi kirkko tarjoaa sitä joissain kunnissa aivan ilmaiseksi. Voisiko kunnatkin jossain mittakaavassa tehdä tätä, koska kaikki eivät halua olla kirkon kanssa tekemisissä? Ainakin neuvolassa on keskusteltu paljon myös perheen tilasta. Voisiko tähän kiinnittää entistä enemmän huomiota? Ne perheet, joissa ei ole kuin yksi vanhempi, tulisi toki myös huomioida tukitoimissa. Lisäksi lastensuojelu pitäisi kyetä tulevaisuudessa näkemään positiivisemmassa valossa. Se on olemassa myös perheiden tukemista varten usein eri menetelmin. Valtaosalle se näyttäytyy kuitenkin vain negatiivisesti lastensuojeluilmoitusten ja huostaanottojen muodossa milloin liian nopeana ja milloin liian hitaana toimintana.


Yhteiskunnan tulisi olla kaiken kaikkiaan avoimempi portaalla kuin portaalla. Ongelmista puhutaan liian vähän ja moni pakenee ongelmiaan mm. päihteiden avulla. Usein sanotaan, että se mitä tapahtuu kotona, on jokaisen oma asia, mutta surullista kyllä usein suljettujen ovien takana ne ongelmat vasta näkyvätkin ja siitä kärsii koko perhe. Ensimmäisenä oireena ulospäin näkyy usein lapsen käytös koulussa ja siihen opettajan tulee kiinnittää erityistä huomiota ei ongelmien ratkaisijana, vaan ennaltaehkäisijänä ennen vakavampia haasteita. Jotkut vanhemmat eivät halua, että heidän elämäänsä puututaan, mutta olen kuullut myös tarinoita, joissa vanhemmat sanovat, että ensimmäistä kertaa joku välittää, kun opettaja on ilmaissut huolensa. Parhaimmillaan yhdessä voidaan miettiä, kuinka jatketaan ja kehen suuntaan jatkossa tulisi kääntyä, jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvä olla niin kotona kuin koulussa.


Opettajan ammatti on siitä mielenkiintoinen, että ollakseen hyvä opettaja, siitä ei selviä vain itse asiaa tekemällä eli opettamalla, vaan tarvitaan jotain muutakin. Tarvitaan välittämistä ja kuuntelemista ja kun sen oivaltaa, on kyseessä muutakin kuin työ, jolla laskut maksetaan. Ole siis läsnä ja kuuntele mitä oppilailla on sanottavanaan. Näin voit itsekin oppia joka päivä jotain uutta ja niin oma oppisikin menee paremmin perille, koska ymmärrät heitä.


Lähteet:


Kauppinen, J. Seura-lehden internet-julkaisu 2.1.2017. Lastensuojelun asiakasmäärät kasvussa – Miksi ongelmat kasautuvat samoille perheille? Jutun asiantuntijana tutkija Elina Pekkarinen. https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/lastensuojelun-asiakasmaarat-kasvussa-miksi-ongelmat-kasautuvat/  [luetu 19.7.2017]


STAKES 2007. Suomalainen lapsi 2007. https://www.stat.fi/ajk/tapahtumia/2007-04-12_esittely_suomi_lapsi.pdf [luettu 19.7.2017]


THL 2014.  Lastensuojelun asiakasmäärät. https://www.thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/johtamisen_tueksi/miten_arvioida/kustannusvaikuttavuuden_arviointi/lastensuojelun_asiakasmaarat_ja_kustannukset/lastensuojelun_asiakasmaarat [luettu 19.7.2017]

torstai, 22. toukokuu 2014

Rakkauden kieli – vuodatuksia rakkaudesta

Blogini on jo liian pitkään riutunut arjen haasteiden kurimuksessa ja siksi seuraava kirjoitukseni on hyvin henkilökohtainen. Haluan kuitenkin tuoda asian julkisesti esille, koska jokin liikahti niin syvästi sisälläni, että uskon tästä olevan hyötyä muillekin pareille, oli suhteen tilanne mikä hyvänsä. Tartuin aviokriisin ja epätoivon partaalla kirjaan, nimeltä Rakkauden Kieli. Saatiin se vaimoni kanssa häälahjaksi, jonka jälkeen se oli lojunut LIIAN pitkään kaapin perukoilla, mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Nyt olen lukenut sen nopeammin, kuin minkään muun kirjan aikaisemmin ja uskon, että viimein voimme jättää virheet taaksemme ja jatkaa eteenpäin. Anteeksiantamus ei ole tunne; se on päätös. Rakkaus ei ole hetken huumaa, se on kovaa työtä, joka eheytyäkseen tarvitsee aikaa ja vaivaa. Uskon sen olevan vaivan arvoista ja uskoa todella tarvitaan tällä historialla... myönnän, olen ollut itsekäs ja emme myöskään vaimoni kanssa ole ymmärtäneet toisiamme tarpeeksi hyvin, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä muutokselle. Referoin ja kommentoin tässä blogitekstissäni Gary Chapmanin kirjaa Rakkauden Kieli. Olkoon se muistutuksena meille ja johdatuksena teille. Itse kirjailijakin on käynyt läpi oman aviokriisin, mutta pystynyt sen voittamaan ja sitä kautta opiskellut avioliittoneuvojaksi. Kirja sisältää useita tosielämän kertomuksia erilaisista parisuhteen haasteista ja sopinee se myös hienosäädöksi kenelle tahansa, joka haluaa kehittää suhdettaan.


Chapman selittää kirjassaan, että suurin syy avioliiton haasteille on siinä, että puolisot eivät ymmärrä toistensa ominaista rakkauden kieltä tarpeeksi hyvin. Näitä rakkauden ilmaisumuotoja ovat yhteinen aika, rohkaisun sanat, rakkauden lahjat, palveleva mieli ja fyysinen kosketus. Jokaista tietenkin tarvitaan parisuhteessa, mutta jokin ominaisuus on aina toista ominaisempi ja siksi hämmennystä aiheuttaa, kun toinen ei huomaakaan puolisonsa rakkauden ilmaisuja. Loppujen lopuksi voi käydä niin, että niitä ei enää ilmaista, jos niille ei saada vastakaikua. Kirjan esimerkit selventävät tilanteita parhaiten. Minkä vähemmän näitä ilmaisuja siis käyttää, sen synkemmäksi tulevaisuus muuttuu. Rakastumisen huumassa nämä tulevat luonnostaan ihan pelkästä biologiasta, mutta jokainen pitempään parisuhteessa ollut tietää, että arki koittaa jossain vaiheessa. Silloin kyse on asenteesta: ”Olen naimisissa kanssasi, ja siksi päätän etsiä tästä lähtien sinun parastasi.” Eräs historiallisesti merkittävä henkilö sanoi jo 2014 vuotta sitten: ”Antakaa, niin teille annetaan. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan”. Toista ei voi väkisin muuttaa, mutta omaa käytöstään kyllä ja se kyllä palkitaan, kuten kirjassa monta kertaa tullaan huomaamaan. (Chapman 2006: 37, 162).


En ollut itsekään kunnolla antanut vaimolleni pitkään aikaan hänelle ominaista yhteistä aikaa, huomiota ja läheisyyttä. Selitin käyttäytymistäni milloin työpaineilla, milloin hänen virheillä tai omilla mokillani. Osittain taustalla vaikutti myös se, että en mielestäni ollut saanut tarpeeksi positiivisia sanoja häneltä. Esimerkiksi olisin halunnut kiitosta jostain, mutta se oli vaan unohtunut ja niimpä aloimme etääntyä. Chapmanin (49) mukaan ”katkeruuden, kaunan ja koston sanat eivät rakenna yhteyttä. Se, joka on loukannut, on kiputilanteessa aivan yhtä haavoilla kuin se, jota on loukattu. Molemmat tarvitsevat toistensa hoivaa ja armoa. Jokainen aviopari voi päättää elää tätä päivää eilisen epäonnistumisista välittämättä. Anteeksiantamus ei ole tunne; se on päätös.” Yleensä molemmissa on aina vikaa, mutta asetelma tulisi kääntää toisinpäin, ei vikoja etsien, vaan hyvää etsien. ”Avain on se, että annatte toiselle tunnustusta siitä, mistä hänessä pidätte, ja pidätytte joksikin aikaa valittamasta siitä, mistä ette pidä (Chapman, 53). Vasta kirjan myötä olemme tajunneet mikä on se asia, mitä toinen eniten tarvitsee. Ja rakastaahan ei voi koskaan liikaa, koska se kasvaa sitä mukaa, kun sitä ruokkii.


Yksi arkipäivän yleisistä ongelmista on puolison neuvominen, jopa käskeminen. Jos neuvoo silloin, kun ei ole pyydetty, synnyttää usein alentavan vaikutelman. ”Puolisot ovat harjaantuneet analysoimaan ongelmia ja etsimään niihin ratkaisuja ja unohtavat, että avioliitto on suhde, ei työprojekti tai ratkaisua vaativa ongelma”, kuten Chapman (66-67) sanoo. Rakkaus on tahdon ratkaisu, johon ketään ei voi pakottaa. Kritiikki ja vaatimukset lyövät usein kiilaa puolisoiden väliin. Arvostelulla voi kyllä saada puolison suostumaan omaan tahtoon, mutta todennäköisesti ei rakkaudesta. Rakkautta voi ohjata kauniilla ja kohteliailla pyynnöillä, kunhan muistaa itsekin tulla vastaan. Halveksunta ja nalkuttaminen ei edistä parisuhdetta. (109.) Terveessä avioliitossa näkökulmien moninaisuus on otettava huomioon ja käsiteltävä. Ei tarvitse olla samaa mieltä kaikesta, mutta erimielisyydet on pystyttävä käsittelemään mahdollisimman sopuisasti. (186.)


Chapmanin kirjan perusteella ei ole epäilystäkään, etteikö rakkaus voisi herätä avioliitossa uudelleen henkiin, koska sen verran vakavista kriiseistä kirjan esimerkkihenkilötkin ovat selvinneet. Avain on siinä, että löytää sellaisen muodon rakkaudelleen, jota puoliso ymmärtää parhaiten. Sitä on rakkauden kieli. Ja juuri työskentelemällä parisuhteen puolesta saa selville, kuinka voi tuoda esiin toistensa parhaat puolet. (153, 157). Niin jännittävää kuin alkuhuuma ja rakastumisen kokemus onkin, se on lyhytikäinen ja suureksi osaksi itsekeskeinen. Rakkaus, joka todella edistää puolison emotionaalista hyvinvointia, perustuu järkeen, tahtoon ja kurinalaisuuteen. (196.) Moni avioliitto päättyy eroon, koska puolisot eivät halua nöyrtyä palvelemaan toisiaan silloin, kun eivät saa toisiltaan rakkautta. (213.) Tässä elämän ja rakkauden koulussa minullakin on vielä paljon opittavaa ja rehellisesti voin tunnustaa, että minä olisin jo luovuttanut, jos vaimoni ei olisi niin vahva. Tajusin virheeni myöhään, mutta en liian myöhään ja siitä kiitos kuuluu Gary Chapmanin kirjalle ja periksiantamattomalle vaimolleni. Suurimmat kiitokset myös vanhemmilleni, jotka ovat olleet aina avioliiton esimerkkinä minulle. Toivon tästä kirjoituksestani olevan jotain hyötyä parisuhteessa eläville ja varsinkin heille, kenellä haasteet ovat ottamassa niskalenkkiä. Tuolloin hankkikaa tuo kirja käsiinne, koska sen esimerkit ja käytännön harjoitukset valavat uskoa riutuneempaankin rakkauteen. Nyt voin taas sanoa: olen rakastunut!


Gary Chapman 2006: Rakkauden Kieli. Aikamedia Oy (suom. Anne Leu). Alkuperäinen teos: The Five Love Languages, 1997. Moody Press, Chicago.


Loppuun vielä kappale, jonka vaimoni pari päivää sitten minulle soitatti:

Unohtamatta meidän häätanssiamme:

lauantai, 18. tammikuu 2014

Vuodatuksia toiseudesta

- Miksi muut ei puhu minulle? Miksi he haukkuvat, jos puhuvat? Miksi olen erilainen? Mitä pahaa minä olen heille tehnyt? Ihminen minäkin olen, vai olenko kuitenkaan?

- Hyi, älä tule lähelle senkin likainen homo, tartutat vielä AIDSIN!

- Painu takaisin sinne mistä tulit senkin saastainen töitä tekemätön neekeri, joka yrität vaan viedä meidän työt ja naiset!

- Ja tekin vitun venakot veitte meidän maat, tänne se Karjala, vaikka pullo kerrallaan!

Pahoitteluni raflaavasta alusta, mutta tuo stereotypisointi toimikoon johdantonta päivän teemaani. Esimerkiksi homous ei ole sairaus. Se ei tartu. Ennakkoluulot tarttuvat muilta ja periytyvät kasvatuksen kautta. Toiseuden pelosta voi kuitenkin parantua ja sen voin sanoa vahvalla kokemuksen rintaäänellä. Mutta mitä onkaan tuo toiseus, sosiologian ja filosofian yksi tärkeimmistä käsitteistä. Aina erehtymättömän wikipedian mukaan se on ”käsite, jolla viitataan "toisten" pois lukemiseen yhteiskunnasta tai yhteisöstä. Sosiaalitieteissä toiseudella tarkoitetaan ryhmien välistä suhdetta, jossa sisäryhmän, ”itsen”, identiteettiä vahvistetaan suhteessa johonkin ”toiseen”, joka mielletään ulkopuoliseksi. Tyypillisesti toiseen heijastetaan ei-toivottuja ja huonoiksi miellettyjä ominaisuuksia. Toiseus hahmotetaan usein erilaisten vallan ja dominoinnin rakenteiden kautta. Esimerkiksi nainen on voitu käsittää miehen toisena tai afrikkalainen on mielletty eurooppalaisen toiseksi. Toinen on mikä tahansa, joka ei ole itse.” Ja selvennykseksi vielä, uskallan näin epätieteellisessä tekstissä viitata wikipediaan, koska olen toiseuden tematiikka paljon lukenut ihan oikeista tieteellisistä kirjoista, joten tiedän tuon viittauksen olevan riittävä ja oikeellinen tähän kohtaan.

Kerronpa muutaman omakohtaisen esimerkin toiseudesta. Täten minä toiseuden pelosta parantunut filosofi Terotes, myönnän henkisen keskusyksikköni sisältäneen joskus rasistisia ja homofobisia ajatuksia. Olen kotoisin pieneltä kylältä, jossa ei paljon näkynyt erilaisia ihmisiä. Joitakin ennakkoluuloja periytyi läheisiltä ja joitakin tarttui kavereilta matkaan. Muutokseni alkoi vasta rippikoulussa, jossa oli eri maalaisia ja värisiä nuoria. Huomasin heidän olevan ihan samanlaisia ihmisiä kuin me syntyperäiset suomalaisetkin. Aloin kyseenalaistaa omia ajatuksiani ja tuo herätys junttimaisesta tietämättömyyden unestani oli niin vahva, että se on värittänyt ihmisten kohtaamista siitä eteenpäin. Olen pyrkinyt kohtaamaan ihmiset aina persoonina, enkä jonkun luokan jäseninä. Ihminen ei voi valita väriään tai kotimaataan, eikä myöskään ole syyllinen isiensä tekoihin.

Sosiologiassa ilmiöstä käytettiin siis nimitystä toiseuden pelko. Ne (ei edes he) ovat jotakin erilaisia kuin minä. En ole tottunut niihin, joten en uskalla mennä epämukavuusalueelle ja tutustua. Kannustan kuitenkin olemaan rohkea ja kohtaamaan erilaisia ihmisiä, koska vain siten voi itsekin oppia uutta ja kasvaa ihmisenä. Ennakkoluulot mädättävät yhteiskuntaamme, aiheuttavat vastakkainasetteluja, väkivaltaa, syrjintää ja pahoinvointia. Kuitenkin kun laitetaan aivan pienet lapset leikkimään keskenään, niin he vähät välittävät siitä minkä värinen tai näköinen kaveri on. Jokaisen on siis mietittävä kontollaan mitä siirtää lapsilleen ja mitä vaikutteita välittää kavereilleen ja rakentavatko ne tasa-arvoista vai erottelevaa yhteiskuntaa. Ei kaikkien kaveri tarvitse olla, mutta jokainen tulisi kohdata ikään kuin puhtaalta pöydältä. Persoonaan liittyvät tekijät sitten ratkaisevat jatkon, ei se mitä ryhmää kukin edustaa.

Jotkut ihmiset vetoavat esimerkiksi uskonnollisiin tekijöihin erotteluissaan. Minä koen tämän enemmänkin tekopyhyytenä, koska monet uskonnot opettavat, että älä tee toisille sellaista, mitä et haluaisi itsellesi. Mahdollisten ennakoluulojen vaivatessa, tulisi aina yrittää ajatella itsensä toisen asemaan. Miltä tuntuisi itsestä, jos olisit erilainen? Miltä tuntuisi itsestä, jos olisit vihamielisessä ja vieraassa maassa? Miltä tuntuisi itsestä, jos rattijuoppo kolaroisi autoosi sytyttäen sen samalla palamaan ja pelastuisit juuri ja juuri, mutta ihmiset haukkuisivat hirviöksi, koska kasvosi ovat palaneet muodottomiksi? Miltä tuntuisi, jos lapsesi olisi homo ja joutuisit seuraamaan vuosien kiusaamista?

Loppuun murskaan vielä kaksi yleistä ennakkoluuloa, johon törmään varsinkin internetissä ja tekstiviestipalstoilla. Homous ei ole sairaus, koska sitä on historian saatossa esiintynyt huomattavasti niin eläimillä kuin ihmisilläkin. Jos jaksat googlettaa, niin materiaalia löytyy loputtomiin. Toiseksi maahanmuuttajat eivät saa enempää rahaa, kuin suomalaisetkaan. Eräs sosiaalisessa mediassa kiertävä linkki, jossa esitellään sosiaalitoimen maahanmuuttajalle myöntämiä huomattavia tukia, on inhimillinen virhe, jota pyritään yleistämään. Ja kyllä varmasti niitä huijareita löytyy niin somaleista kuin suomalaisistakin. Lisää aiheesta löytyy esimerkiksi: http://www.maailmankuvalehti.fi/artikkelit/10924

Tuohon artikkeliin on anonyymi kommentoija jättänyt mielestäni erittäin osuvan kommentin:

”Miten oikeutetaan meille suomalaisille ensin sitten vasta muille- ajattelu? Miksi oman maan kansalaiset ovat erilaisessa asemassa kuin muut? Ovatko suomalaiset työttömät/tukea tarvitsevat enemmän tarvitsevia kuin muut Suomessa asuvat maahanmuuttajat tai muut maailman ihmiset? Miksi se, että on syntynyt tietyn maan rajojen sisällä tarkoittaa, että on oikeutetumpi tukiin? Eikö se että, kuuluu ihmisrotuun, jossa kaikilla on suurin piirtein tarpeet jo riitä oikeuttamaan tukea? Eikö yhdessä maailman hyvinvoivammassa maassa riitä varaa maksaa toisille maapallon kanssa eläjille tukea elämiseen?” Niin ja meillähän ei ole nyt sotaa, joten mietitäänpä hetki isoisiämme sodissa. Eikö meidän tulisi enemmänkin tuntea empatiaa pakolaisia kohtaan, koska meidän historiastakin sotia, kuolemaa ja kärsimystä löytyy. Mielestäni Suomen viralliseen opetussuunnitelmaan tulisi upottaa ohjelma Arman ja viimeinen ristiretki, jotta tulevat aikuiset näkisivät omaa napaansa pidemmälle ja olisivat kiitollisia siitä kaikesta mitä meillä on ja mitä voimme sillä hyvällä huonompiosaisille tuoda. Onnittelut vielä Arman Alizadille kahdesta kultaisesta Venlasta, siinä meni palkinnot kyllä oikeaan osoitteeseen!

Viimeiseksi haluan tunnustaa myös oman puutteellisuuteni. Olen harmikseni huomannut ajattelevani ajoittain ennakkoluuloisesti romaneista, koska nuoruudessani jouduin heidän vainoamaksi. Toisaalta olen myös tavannut oikein ystävällisiä ja hyvätapaisia romaneja ja juuri tämän kahtiajaon takia olen pian menossa koulutuspäivään, jossa yhtenä osana on romaniennakkoluulot ja heidän kulttuurinsa. Ehkä sitten olen valaistuneempi, mutta sitä ennen voin perustella ennakkoluuloani Sokrateen loogisella syllogismilla, johon jo yhden artikkelini kommentissa aikaisemmin viittasin:

Terotes on ihminen

Kaikki ihmiset ovat erehtyväisiä

Siis Terotes(kin) on erehtyväinen

lauantai, 4. tammikuu 2014

Ajatuksia vallasta, vuorovaikutuksesta ja johtajuudesta työpaikoilla

Tällä kertaa on luvassa tieteellisempi teksti, sillä aion tiivistää tärkeimpiä ajatuksia gradustani, koska koin sen silloin ja koen edelleen oman ammatillisen suuntautumisen vuoksi erittäin tärkeäksi teemaksi tulevaisuuden työelämälle. Kiitokset Rauno Huttuselle tieteenalakohtaisesta innoituksesta sekä Juha Kauppilalle gradun ohjauksesta. Uskon tästä kirjoituksesta olevan hyötyä esimerkiksi henkilöstön kehittämisessä. Myös kuka tahansa työntekijä tai johtaja voi saada tästä ehdotelmastani arvokkaita vinkkejä, vaikkakin realismin nimissä luulen, että vanhan mallinen hierarkkiseen valtaan perustuva, jopa autoritäärinen järjestelmä  tulee aina kulkemaan rinnalla.

Tutkin gradussani uusien työntekijöiden sosiaalistumista ja siihen vaikuttavaa työpaikan valtakulttuuria. Tapauksessani kyseisellä työpaikalla hierarkkinen valta ei ollut vahvasti esillä tai ainakaan negatiivisessa mielessä.  Sen sijaan kehittelin kirjoittamattoman vallan käsitettä, jolla tarkoitan psykologista valtaa, joka ei perustu nimettyyn asemaan. Suurimmat ongelmat tulivat tiettyjen vanhojen työntekijöiden kautta, jotka pyrkivät korostamaan omaa kirjoittamatonta valtaansa eli työpaikassa pidempään vietettyä aikaa. Tällä vallalla he pyrkivät määrittämään miten tulee toimia. Tällöin tärkeintä ei ole yhteinen tiedon kasvu, vaan se kuka on olevinaan oikeassa. Usein tieto (=totuutena pidetty) määrittyy juuri vallan kautta. Foucault´n mukaan subjekti, tieto ja valta ovat kaikki välttämättömästi toisiinsa kietoutuneita. Niitä ei voida määritellä toisistaan eriteltynä, vaan kokonaisuus määräytyy osiensa prosessissa. (Simola, Heikkinen & Silvonen 1998, 65,70.)

Tutkielmani mukaan kommunikatiivisuus eli tiivistettynä vastavuoroinen vuorovaikutuksellisuus vaatii vielä kehittämistä tutkimallani työpaikalla etenkin uusia työntekijöitä kohtaan. Pääosin pyritään vastavuoroisuuteen ja puolueettomuuteen, mutta aina se ei toteudu. Toteutumattomuuteen vaikuttaa eniten vanhojen työntekijöiden muutosvastarinta, koska tuttu ja turvallinen työyhteisö muuntuu aina kohti tuntematonta uusien työntekijöiden tullessa. Positiivisena huomiona on tilanteen osittainen ohimenevyys. Tutustumisen myötä työyhteisö alkaa kiinteytyä uuteen muotoonsa. Se vaatii kuitenkin liikaa aikaa, koska jokainen epäonnistuneen sosialisaation vuoksi irtisanoutunut työntekijä on työnantajan tappio ja ennen kaikkea vahingollista työntekijän omalle subjektiviteetille. Lisäksi selvästä ensisijaistavasta valtajaottelusta voi jäädä negatiivinen ilmapiiri työpaikalle.

Jokainen alainen ei välttämättä tiedosta ongelmia ja siksi johtajan vastuulle jää viimeistään huolehtia jokaisen alaisen välillä toisesta kehittelemästäni käsitteestä eli kommunikatiivisesta kohtaamisesta. Tämä edellyttää osallistumisen, sitoutumisen, vastavuoroisuuden, vilpittömyyden ja rehellisyyden sekä reflektiivisyyden periaatteita (Allman 2001, 177–184; Huttunen 2003, 139–143, 164; Mezirow 1996, 25). Lisäksi on huomioitava, että työntekijöiden sosiaalistumisen ollessa kaksisuuntainen prosessi, molemmat osapuolet oppivat toisiltaan, jos vain antavat toisilleen mahdollisuuden siihen. Uuden henkilön tuoma tieto ja kriittisyys voivat avata aivan uusia kehitysuria, kun sitä vastoin vanhojen työntekijöiden käytännön kokemus voi olla suuri apu ja esimerkki tulokkaille, kun se vain annetaan oikein.

Täydellisimmillään työelämässä tämä prosessi voisi toteutua jatkuvalla itsereflektiolla omien ja toisten käsitysten suhteen, jonka jälkeen pyritään yhteisessä reflektiossa eli tasa-arvoisessa dialogissa konsensukseen. Eli totuttuja toimintatapoja on hyvä välillä vähän ravistella, ettei tapahdu paikalleen jämähtämistä, kuitenkin niin, että tekee tämän myös omille käsityksilleen. Sen jälkeen jokaisen on sanottava mielipiteensä kuitenkin niin, ettei se loukkaa muiden vastaavia. Näistä kun saadaan kompromissi luotua, jonka luomiseen kaikki ovat osallistuneet ja sitoutuneet, myös tulos on kestävin. Asenteellinen muutos on kaikista vaikein: ei mielipidekilpailun, vaan yhteisen tiedon kasvun ja kehittymisen vuoksi!

Huttunen ja Heikkinen (2004, 163–169, 172) tarjoavat artikkelissaan ratkaisuksi tunnustuksen positiivista kehää, jossa on paljon samaa kommunikatiivisuuden ihanteen kanssa. Heidän mukaan tunnustuksen saaminen tai sen puuttuminen vaikuttavat työpaikan ilmapiiriin. Positiivinen kehä muodostuu vastavuoroisesta tunnustuksesta, jossa ihmiset kunnioittavat toisiaan ja heidän kykyjään sekä työtään. Negatiivisessa kehässä ihmiset sen sijaan väheksyvät toisiaan, joka johtuu vääränlaisesta kilpailusta.

Jokaisen työntekijän tulisi työhistoriaan katsomatta antaa toisilleen tunnustusta. Tämä ei tarkoita ettei toiselle voisi antaa kriittistä palautetta työhön liittyen, mutta sen voi antaa rakentavassa, välittävässä ja arvostavassa hengessä samalla kehittäen omaa kykyään ottaa asiallista kritiikkiä vastaan. Tällöin tulokset paranevat, koska jokainen tekee parhaansa, kun heitä arvostetaan. Tämä näkyy niin yksilöiden omassa työilossa, kuin koko työyhteisön parantuneessa ilmapiirissä ja yhteenkuuluvuudessa. Liian usein tuntuu olevan tyypillistä, että palautetta annetaan vain silloin, kun toinen tekee virheen, eikä silloin kun toinen onnistuu. Tämä ei kehitä yksilön itsetuntoa, vaan voi aiheuttaa työntekijän totaalisen romahtamisen, jos itsetunto on jo valmiiksi heikko. Positiivinen tunnustuksen kehä sen sijaan kehittää yksilölle itsetunnon, jossa jokainen yksilö tuntee, että he ovat tärkeitä koko yhteisölle. (Emt.) Jokaisen yksilön välinen kommunikatiivinen, keskusteleva ja arvostava kohtaaminen on siis tärkeää koko työyhteisölle.

Organisaation merkitysrakenteiden on oltava avoimia, jotta uudet työntekijät pääsevät niihin mahdollisimman nopeasti sisälle. Ilman vastavuoroisuutta, opittu on kuitenkin vain sisäistämistä, ei yhteistä muokkaamista. Tällöin ei tapahdu tiedon kasvua koko organisaation tasolla. Sosialisaatio vie silti aikaa ja juuri siksi johtajan on oltava entistä valppaampana aina, kun uusia työntekijöitä liittyy työyhteisöön. Johtopäätöksenä voidaan sanoa, että kun sosialisaatio on saatu päätökseen, ei saa tuudittautua nykytilanteeseen. Jatkossa organisaatio saa kuitenkin taas uusia työntekijöitä, jolloin on muistettava esiin nostamani periaatteet. Jos reflektiivisyys unohtuu, niin itsestäänselvyydet ottavat vallan. Tämä ei edistä henkilöstön kehitystä eikä organisaation kasvua. Olisiko sosialisaatioon käytettyä aikaa sitten mahdollista tehostaa? Nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa pyritään tehostamaan ja kehittämään resurssien puitteissa mahdollisimman monia organisaatioihin vaikuttavia tekijöitä. Tutkielmani perusteella, työntekijöiden sosialisaatio on yksi tällainen tekijä ja se onnistuu parhaiten kommunikatiivisen kohtaamisen kautta. Tämä ei vie yrityksiltä kohtuuttomia resursseja, mutta se vaatii useita (haastaviakin) asenteellisia muutoksia, niin uusilta kuin vanhoilta työntekijöiltä sekä ennen kaikkea johdolta.

Varsinkin aloilla, joissa on paljon nuoria työntekijöitä johtaja voi parhaimmillaan olla kasvun mahdollistaja, aktivoija, valmentaja ja kasvattaja. Eli toisin sanoen johtaja ei aina suoraan sano miten asiat tulee tehdä, vaan saa kriittisillä kysymyksillä alaisen itse oivaltamaan, kuinka toimia. Tämä edistää alaisen itsetuntoa kohottavaa oppimista. Kestin, Syväjärven ja Stenvallin (2009) mukaan henkilöstön kehittämisen tärkeimmät osa-alueet ovat hyvä esimiestyö ja toimintakulttuurin muutos koko työyhteisössä. Heidän tutkimuksessaan keinona oli käytetty HRIS-järjestelmää (Human Resource Information System), jossa pyrittiin tunnistamaan henkilöstön kyvykkyyksiä ja kehittämiskohteita. Tämä tehtiin yhdessä johdon ja alaisten kesken. Myös toimenpiteet on päätettävä yhdessä. Alaisten osallistuminen henkilöstön kehittämiseen lisää motivaatiota parannuksiin. Lisäksi tarvitaan aktiivista seurantaa ja tulosten arviointia. Tuloksia ei saada, jollei toimintakulttuuri tue muutosta.

Ulkopuoliset tukitoimet voivat olla tarpeellisia henkilöstön kehittämisessä, mutta pääosin henkilöstö itse esimiehensä tukemana ja johtamana kehittää itseään. Tähän tarvitaan mm. vastavuoroista vuorovaikutusta, aktiivista palautteen antoa, emotionaalista intelligenssiä eli sosiaalista taitavuutta, yhteisöllisyyttä, hiljaisen tiedon jakamista ja ratkaisukeskeisyyttä. Juuri tässä on ensimmäinen askel, joka työyhteisöjen tulisi tajuta ottaa. Henkilöstön kehittämiseen turvaudutaan joskus liian myöhään, kun ongelmat ovat jo syntyneet. Emotionaalinen älykkyys ja yhteisöllisyys ovat työhyvinvoinnin ja sen myötä menestyvän työyhteisön peruspilareita. Hyvä tilannetaju, tietoisuus omista ja toisten kyvyistä, ristiriitojen rakentava käsittely, hyvä ryhmähenki sekä vuorovaikutuksellinen ja valmentava esimiestoiminta ovat osa tätä.

Etenkin aloilla, joilla varsinainen palkkiojärjestelmä on suppeampi, on paneuduttava Ruohotien (1998a, 130–142; 1998b, Ruohotie & Honka 2002, 22, 44, 48–51) kannustavaan ja oppimista edistävään johtamiseen.  Johtamisessa parhaat tavat motivoida henkilöstöä liittyvät arvostuksen ja tunnustuksen antamiseen. On kuitenkin muistettava ettei alennu turhaan imarteluun, koska se koetaan vain yhtenä hallitsemisen keinona. Kohteliaisuudet kuten ”me ei ikinä tultas toimeen ilman sinua” ja ”kerrassaan suurenmoista työtä” voidaan kokea tekoon nähden yliampuvina sekä epämääräisinä ja yleistävinä. Tunnustus on annettava heti ja yksityiskohtaisesti, koska silloin työntekijä luottaa enemmän palautteeseen ja voi ottaa siitä opikseen. Tunnustusta on jaettava muullekin kuin huippusuoriutumiselle, koska vankka arkityö pitää yrityksen hengissä. Pelkkä palkka ei yleensä riitä ulkoisena motivaattorina kovin pitkäksi aikaa, vaan tarvitaan myös sisäistä motivaatiota (Ruohotie 1985, 81). Tämä rakentuu yleensä vain palautteen kautta, jonka antamisen tapoja olisi minusta mielenkiintoista tutkia jatkossa, kuten työmotivaatiota laajemminkin.

Tarkemmin muutos pelkästä rahallisesta palkitsemisesta kehittyneempiin palkitsemisen muotoihin on huomattu jo aikoja sitten, kuten Ruohotie (1985, 49) on todennut. Motivaation virittäminen on yhdistetty yksipuolisesti palkkaan ja ylenemiseen, mutta ns. sosiaalisten palkkioiden käyttöä aliarvioitu. ”Näillä tarkoitetaan mm. huomaavaisuudenosoitusta, kohteliaisuutta, kiitosta, rohkaisua ja tunnustusta. Sielläkin missä suorituspalkkaus ja ylennyksen saaminen eivät voi tulla kysymykseen, on mahdollista turvautua sosiaalisten palkkioiden käyttöön.” Tämä katkelma puolustaa erittäin hyvin sosiaalisten palkkioiden käyttöä aloilla, joilla on paljon osa-aikaisia, joilla ei olekaan tarkoitus ylentyä ja palkkakaan ei ole kummoinen, mutta työmotivaatiota silti tarvitaan. Lisäksi sosiaalisten palkkioiden etuna on, että niitä voidaan antaa tarvittaessa silloinkin, kun työ on meneillään. Pienet positiiviset huomionosoitukset työvuoron aikana piristävät päivää ja luovat yhteishenkeä.

Loppuyhteenvetona esitän luomani kuvion, johon olen tiivistänyt koko tutkielmani ytimen:

Gradukuvio2-normal.jpg

Kuvio kuvaa uusien työntekijöiden sosiaalistumista ajallisena prosessina, jossa voidaan päätyä onnistuneeseen – tai epäonnistuneeseen lopputulokseen. Kolmiossa ovat uusien ja vanhojen työntekijöiden sekä johtajan välinen kehä. Tähän vaikuttavat monet tutkielmassani esille tulleet asiat, kuitenkin niin, että prosessi muodostuu perehdyttämisen ja organisaatiokulttuurin omaksumisen kautta yhteisessä vuorovaikutuksessa, jossa onnistuneeseen sosiaalistumiseen tarvitaan kommunikatiivista kohtaamista kaikkien välillä, jolloin parhaimmillaan lopputuloksena on voimaantunut eli kehittynyt työyhteisö. Tässä prosessissa uudet työntekijät nähdään voimavarana ja uuden innon lähteenä, eikä uhkana. Tämän vuoksi voidaan puhua voimaantuneesta työyhteisöstä, koska tavoitteena on niin yksilöiden kuin yhteisön kehittyminen.

Lähteet:

Allman, P. 2001. Critical education against global capitalism. Karl Marx and revolutionary critical education. Westport, CT: Bergin & Garvey.

Huttunen, R. 2003. Kommunikatiivinen opettaminen. Indoktrinaation kriittinen teoria. Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy.

Huttunen, R. & Heikkinen, L.T. 2004. Teaching and the dialectic of recognition. http://www.tandfonline.com/doi/pdf/10.1080/14681360400200194  [luettu: 4.1.2014]

Kesti, M., Syväjärvi, A. & Stenvall, J. 2009. Hiljaiset signaalit HRIS: yksi ratkaisu organisaation inhimillisen pääoman ja henkilöstötuottavuuden kehittämisessä. Hallinnon tutkimus 1, 46–61.

Mezirow, J. 1996. Uudistava oppiminen. Kriittinen reflektio aikuiskoulutuksessa. Suom. Leevi Lehto. Helsingin yliopiston ja Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus.

Ruohotie, P. 1985. Kannustava työyhteisö. Tutkimustulosten avaama näkökulma esimiesten johtamistaidon kehittämiseen. Tampereen yliopiston Hämeenlinnan opettajan-koulutuslaitos. Julkaisu N:o 12.

Ruohotie, P. 1998a. Motivaatio, tahto ja oppiminen. Helsinki: Edita.

Ruohotie, P. 1998b. Oppimalla osaamiseen ja menestykseen. Helsinki: Edita.

Ruohotie, P. & Honka, J. 2002. Palkitseva ja kannustava johtaminen. Helsinki: Edita.

Simola, H., Heikkinen, S. & Silvonen J. 1998. A catalog of possibilities: Foucaultian histo-ry of truth and education research. Teoksessa: T. Popkewitz & M. Brennan (ed.) Foucault´s challenge. Discourse, knowledge and power in education. New York: Teachers College Press, 64–90.

torstai, 2. tammikuu 2014

Ajatuksia pärjäämisestä

Maaret Kallio kirjoittaa blogissaan (http://vaestoliitonblogi.com/2014/01/01/lakkaa-parjaamasta-ja-ala-elaa/), että ihmisten tulisi lakata pärjäämästä ja alkaa elää. "Kyllä tässä pärjätään, on tuttu lause monelle huolestuneelle läheiselle ja ammattiauttajalle. Ja Kyllä sinä pärjäät on surullisen usein tarjottu laiha lohtu."

"Pitkän päälle elämä vain on ollut kovin kovaa, etäistä ja tunteetonta suoritteista puskua päivästä toiseen. Pärjääminen on sukua superreippaudelle, yltiövahvuudelle ja pakkopositiivisuudelle." Miksi ihminen rakentaa itselleen tällaisen kuoren, jossa kauhukseni huomaan omia piirteitänikin? Onko kyse näyttämisen halusta, velvollisuudentunnosta, kasvatuksesta vai peräti evoluutiotaistelusta, jossa vain vahvimmat pärjäävät? Olivat syyt mitkä tahansa, niin kyllähän se rasittaa ensin henkisesti ja sitten fyysisesti. Yksi yleinen nuorten aikuisten "pärjäämisestä" johtuvan uupumuksen taustalla oleva tekijä on vaativat vanhemmat, jotka lähes pakottavat opiskelemaan, raatamaan ja menestymään.

Itseeni suomalaisen pärjäämisen kulttuuri on annettu jo äidinmaidossa ja maalla kasvaneena töitä on opittu tekemään kovasti lapsesta pitäen. Erikoiseksi tilanteeni tekee kuitenkin se, että äitini ei ole koskaan vaatimalla vaatinut minua esimerkiksi opiskelemaan kovasti, mutta silti tunnen pärjäämisen rasitteen itsessäni. Hän on positiivisesti jaksanut kannustaa vuodesta toiseen. Jos päänsisäinen pärjääjän ääneni ei ole äitini, niin kenen sitten? Olen tätä asiaa puntaroinut paljon ja tajunnut sen olevan puoli persoonastani jota aikoinaan koulussa henkisesti lyötiin. Opin näyttämään, että kyllä minä pärjään perkele, jota sitten myöhemmin saatu menestys ruokki entisestään!

Hauskanpidolla eli sillä "elämisellä" olen oppinut torjumaan pärjäämisen rasitteesta johtuvia turhaumia, mutta siitä päästäänkiin dilemmaan, kumpi on tärkeämpää. Toisaalta haluaisin menestyä elämässä, mutta toisaalta myös nauttia siitä täysin rinnoin. Tämän tasapainon löytäminen on yksi aikuisuuteen siirtyvän kehitystehtävistä, joka tulee ratkaista. Yhdet keskittyvät pärjäämiseen, toiset pistävät ranttaliksi ja kuitenkin pärjäävät oppien kantapään kautta tuon tasapainon ja kolmas sakki sitten vaan pistää ranttaliksi, mutta ei enää sen takia pärjääkään. Kuinka tuo tasapaino on sitten mahdollista löytää? Uskon sen löytyvän sisäisen motivaation kautta eli toisin sanoen löytää oman tiensä, nauttii todella tekemästään ja on myös hyvä siinä. Entä jos siihen ei annetakaan mahdollisuutta yhä kiristyvän kilpailuyhteiskunnan takia? No sitten on kait vaan pärjättävä...

Kallio sanoo: "Vahvempi ja inhimillisempi on se, joka välillä uskaltaa olla pärjäämättä." Tunnustan, en minäkään aina pärjää. Vahva saa olla, muttei särkymätön. Kukaan ei ole särkymätön (kukaan ei ole vielä selvinnyt täältä hengissä). Ihminen on haavoittuvainen, niin minäkin. Uskallatko sinä tunnustaa?

Esimerkiksi masennus on ollut varsinkin suomalaisten miesten keskuudessa tabu ja tämän pidättyvyyden seuraukset näkyvät mm. alkoholismissa ja itsemurhissa. Ja sitten suomalaisia pidetään melankolisena kansana. No mutta kun sauna, sisu ja kossu... eikö olisi aika lähteä rakentamaan avoimempaa keskustelukulttuuria tähän yhteiskuntaan ja varsinkin meille miehille? Ole avoin, ota kaveria kädestä kiinni (ei homolla tavalla), halaa ja keskustele. Mutta kun suomalainen mies ei puhu eikä pussaa (ainakaan miestä, edes poskelle). Ei ihmekään jos tekee vähän mieli hakata vaimoaan, jos ei voi kenellekään muullekaan pahaa oloaan purkaa. Enkä todellakaan puolustele vaimonhakkaajia, vaan haluan nostaa esille myös miesten pahan olon, johon on löydettävä parempia keinoja tarttua.

PS. Edellisen kappaleen homoviittaus oli vain Radio Rockilta peräisin oleva vitsi, vaikkakin monelle miehelle ripaus tai kuutio jos toinenkin avoimuutta voisi tehdä ihan hyvää. Suvaitsevaisuusteemoihin tulen palaamaan myöhemmin blogissani.

PPS. Mikko Herrasen kappale "Liian syvällä" kertoo oivasti tämän illan teemastani: