Blogini on jo liian pitkään riutunut arjen haasteiden kurimuksessa ja siksi seuraava kirjoitukseni on hyvin henkilökohtainen. Haluan kuitenkin tuoda asian julkisesti esille, koska jokin liikahti niin syvästi sisälläni, että uskon tästä olevan hyötyä muillekin pareille, oli suhteen tilanne mikä hyvänsä. Tartuin aviokriisin ja epätoivon partaalla kirjaan, nimeltä Rakkauden Kieli. Saatiin se vaimoni kanssa häälahjaksi, jonka jälkeen se oli lojunut LIIAN pitkään kaapin perukoilla, mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Nyt olen lukenut sen nopeammin, kuin minkään muun kirjan aikaisemmin ja uskon, että viimein voimme jättää virheet taaksemme ja jatkaa eteenpäin. Anteeksiantamus ei ole tunne; se on päätös. Rakkaus ei ole hetken huumaa, se on kovaa työtä, joka eheytyäkseen tarvitsee aikaa ja vaivaa. Uskon sen olevan vaivan arvoista ja uskoa todella tarvitaan tällä historialla... myönnän, olen ollut itsekäs ja emme myöskään vaimoni kanssa ole ymmärtäneet toisiamme tarpeeksi hyvin, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä muutokselle. Referoin ja kommentoin tässä blogitekstissäni Gary Chapmanin kirjaa Rakkauden Kieli. Olkoon se muistutuksena meille ja johdatuksena teille. Itse kirjailijakin on käynyt läpi oman aviokriisin, mutta pystynyt sen voittamaan ja sitä kautta opiskellut avioliittoneuvojaksi. Kirja sisältää useita tosielämän kertomuksia erilaisista parisuhteen haasteista ja sopinee se myös hienosäädöksi kenelle tahansa, joka haluaa kehittää suhdettaan.


Chapman selittää kirjassaan, että suurin syy avioliiton haasteille on siinä, että puolisot eivät ymmärrä toistensa ominaista rakkauden kieltä tarpeeksi hyvin. Näitä rakkauden ilmaisumuotoja ovat yhteinen aika, rohkaisun sanat, rakkauden lahjat, palveleva mieli ja fyysinen kosketus. Jokaista tietenkin tarvitaan parisuhteessa, mutta jokin ominaisuus on aina toista ominaisempi ja siksi hämmennystä aiheuttaa, kun toinen ei huomaakaan puolisonsa rakkauden ilmaisuja. Loppujen lopuksi voi käydä niin, että niitä ei enää ilmaista, jos niille ei saada vastakaikua. Kirjan esimerkit selventävät tilanteita parhaiten. Minkä vähemmän näitä ilmaisuja siis käyttää, sen synkemmäksi tulevaisuus muuttuu. Rakastumisen huumassa nämä tulevat luonnostaan ihan pelkästä biologiasta, mutta jokainen pitempään parisuhteessa ollut tietää, että arki koittaa jossain vaiheessa. Silloin kyse on asenteesta: ”Olen naimisissa kanssasi, ja siksi päätän etsiä tästä lähtien sinun parastasi.” Eräs historiallisesti merkittävä henkilö sanoi jo 2014 vuotta sitten: ”Antakaa, niin teille annetaan. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan”. Toista ei voi väkisin muuttaa, mutta omaa käytöstään kyllä ja se kyllä palkitaan, kuten kirjassa monta kertaa tullaan huomaamaan. (Chapman 2006: 37, 162).


En ollut itsekään kunnolla antanut vaimolleni pitkään aikaan hänelle ominaista yhteistä aikaa, huomiota ja läheisyyttä. Selitin käyttäytymistäni milloin työpaineilla, milloin hänen virheillä tai omilla mokillani. Osittain taustalla vaikutti myös se, että en mielestäni ollut saanut tarpeeksi positiivisia sanoja häneltä. Esimerkiksi olisin halunnut kiitosta jostain, mutta se oli vaan unohtunut ja niimpä aloimme etääntyä. Chapmanin (49) mukaan ”katkeruuden, kaunan ja koston sanat eivät rakenna yhteyttä. Se, joka on loukannut, on kiputilanteessa aivan yhtä haavoilla kuin se, jota on loukattu. Molemmat tarvitsevat toistensa hoivaa ja armoa. Jokainen aviopari voi päättää elää tätä päivää eilisen epäonnistumisista välittämättä. Anteeksiantamus ei ole tunne; se on päätös.” Yleensä molemmissa on aina vikaa, mutta asetelma tulisi kääntää toisinpäin, ei vikoja etsien, vaan hyvää etsien. ”Avain on se, että annatte toiselle tunnustusta siitä, mistä hänessä pidätte, ja pidätytte joksikin aikaa valittamasta siitä, mistä ette pidä (Chapman, 53). Vasta kirjan myötä olemme tajunneet mikä on se asia, mitä toinen eniten tarvitsee. Ja rakastaahan ei voi koskaan liikaa, koska se kasvaa sitä mukaa, kun sitä ruokkii.


Yksi arkipäivän yleisistä ongelmista on puolison neuvominen, jopa käskeminen. Jos neuvoo silloin, kun ei ole pyydetty, synnyttää usein alentavan vaikutelman. ”Puolisot ovat harjaantuneet analysoimaan ongelmia ja etsimään niihin ratkaisuja ja unohtavat, että avioliitto on suhde, ei työprojekti tai ratkaisua vaativa ongelma”, kuten Chapman (66-67) sanoo. Rakkaus on tahdon ratkaisu, johon ketään ei voi pakottaa. Kritiikki ja vaatimukset lyövät usein kiilaa puolisoiden väliin. Arvostelulla voi kyllä saada puolison suostumaan omaan tahtoon, mutta todennäköisesti ei rakkaudesta. Rakkautta voi ohjata kauniilla ja kohteliailla pyynnöillä, kunhan muistaa itsekin tulla vastaan. Halveksunta ja nalkuttaminen ei edistä parisuhdetta. (109.) Terveessä avioliitossa näkökulmien moninaisuus on otettava huomioon ja käsiteltävä. Ei tarvitse olla samaa mieltä kaikesta, mutta erimielisyydet on pystyttävä käsittelemään mahdollisimman sopuisasti. (186.)


Chapmanin kirjan perusteella ei ole epäilystäkään, etteikö rakkaus voisi herätä avioliitossa uudelleen henkiin, koska sen verran vakavista kriiseistä kirjan esimerkkihenkilötkin ovat selvinneet. Avain on siinä, että löytää sellaisen muodon rakkaudelleen, jota puoliso ymmärtää parhaiten. Sitä on rakkauden kieli. Ja juuri työskentelemällä parisuhteen puolesta saa selville, kuinka voi tuoda esiin toistensa parhaat puolet. (153, 157). Niin jännittävää kuin alkuhuuma ja rakastumisen kokemus onkin, se on lyhytikäinen ja suureksi osaksi itsekeskeinen. Rakkaus, joka todella edistää puolison emotionaalista hyvinvointia, perustuu järkeen, tahtoon ja kurinalaisuuteen. (196.) Moni avioliitto päättyy eroon, koska puolisot eivät halua nöyrtyä palvelemaan toisiaan silloin, kun eivät saa toisiltaan rakkautta. (213.) Tässä elämän ja rakkauden koulussa minullakin on vielä paljon opittavaa ja rehellisesti voin tunnustaa, että minä olisin jo luovuttanut, jos vaimoni ei olisi niin vahva. Tajusin virheeni myöhään, mutta en liian myöhään ja siitä kiitos kuuluu Gary Chapmanin kirjalle ja periksiantamattomalle vaimolleni. Suurimmat kiitokset myös vanhemmilleni, jotka ovat olleet aina avioliiton esimerkkinä minulle. Toivon tästä kirjoituksestani olevan jotain hyötyä parisuhteessa eläville ja varsinkin heille, kenellä haasteet ovat ottamassa niskalenkkiä. Tuolloin hankkikaa tuo kirja käsiinne, koska sen esimerkit ja käytännön harjoitukset valavat uskoa riutuneempaankin rakkauteen. Nyt voin taas sanoa: olen rakastunut!


Gary Chapman 2006: Rakkauden Kieli. Aikamedia Oy (suom. Anne Leu). Alkuperäinen teos: The Five Love Languages, 1997. Moody Press, Chicago.


Loppuun vielä kappale, jonka vaimoni pari päivää sitten minulle soitatti:

Unohtamatta meidän häätanssiamme: