"Väsyttää.... ei jaksa... en osaa... minä oon ihan huono...

Tää onkin kivaa... nythän tää on ihan helppoo... ope tuu kattoo, miten pitkällä minä oon..."

Tunteita, kommentteja ja kokemuksia laidasta laitaan... niistä on käsityö tehty! Kaikkiin edellä mainittuihin törmään lähes jokaisella käsityön tunnilla ja minun mielestäni ne kertovat juuri siitä, mikä on käsityön tärkein tehtävä. Se ei suinkaan ole kaikkien mahdollisten tekniikoiden täydellinen hallinta, vaan itsensä haastaminen ja voittaminen, niin oppilaana kuin opettajana. 

Opettajan tehtävä on kasvattaa ja jonkin käsityötekniikan opettaminen on hyvä väylä kasvattaa monenmoisia muitakin taitoja, kuin ketjusilmukan tai lapaliitoksen tekoa. Ystäväni pyysivät minua kirjoittamaan aiheesta gradu-aineistoonsa. Tein siis työtä käskettyä ja tässä vähän muidenkin ihmeteltävksi, mitä merkityksiä minun mielestäni käsityön opettaminen ja oppiminen pitää sisällään.

 

Oppilaalle käsityö on monien merkitysten oppiaine. Monelle se on suosikkitunti. Toisaalta sen parissa koetaan myös paljon turhautumista, eikä itkuiltakaan vältytä. Merkityksellisyys löytyy näiden hetkien kääntämisestä voitoksi eli tiivistettynä onnistumisen kokemuksista. Kun lapsi huomaa oman pitkäjänteisen työn tuottavan tulosta, niin se motivoi työskentelemään. Jos kärsivällisyys on heikompaa sorttia, tulee opettajan jaksaa kannustaa ja tukea sekä tarvittaessa eriyttää alaspäin työtä. Motorisissa taidoissa on jonkin verran eroja ja jokaiselle pitäisi silti pystyä tarjoamaan onnistumisia. Suunnittelua lapset eivät koe kovinkaan merkitykselliseksi itse työn kannalta, mutta toisaalta kaikki pitävät yleensä piirtämisestä. Olen itse korostanut, että tärkeää ei niinkään ole, onko itse piirros hieno (ns. hyvin piirretty), vaan että siinä opitaan harkitsemaan mm. väri- ja muotovalintoja sekä vähän isommilla mittoja. Merkitys alkaa syntyä vasta, kun pääsee käsillä tekemään. Monille perinteiset tekniikat ovat hyvin mielekkäitä. Esimerkiksi virkkaus, sahaaminen ja naulaus on kivaa, vaikka aluksi vaikeaa olisikin. Maalaaminen tuntuu olevan kaikista kivaa. 

Itse opettamisessa olen kokenut, että tavoitteet on hyvä olla esillä. Aloitetaan ja lopetetaan aina yhdessä. Tärkeää on pitää kannustava ja tukeva ilmapiiri, mutta kuitenkin rohkaistava niin, että yritetään ensin itse. Ope ei tee eikä suunnittele kenenkään töitä. Vinkkejä ja apua toki pitää antaa. Parhaimmillaan oppilas itse oivaltaa asian, kun opettaja vain virittelee asiaan. Tekniikoissa pitää tietysti olla tarkkana, että jokainen tekee mahdollisimman hyvin, niin kuin on opetettu. Opettaja kertaa yhä uudestaan ja uudestaan oikean suoritustekniikan. Toistot ovat kaiken A ja O. Olen usein teetättänyt mittaus- ja sahaamisharjoituksia sekä virkkaharjoituksia ennen varsinaista työtä.
 
Merkitys ei synny siitä, että työ on mahdollisimman paljon mallityön kaltainen. Itse en juurikaan suosi mallitöitä. Annan mahdollisimman paljon vapauksia oppilaille, kunhan määrittelemäni opetussuunnitelmaa myötäilevät tavoitteet pääosin täyttyvät. Jokaisen lopputulos on näin persoonallinen ja omannäköinen. Ei oppilaalle ole niinkään tärkeää, jos joku kohta ei ole aivan viimeisen päälle. Toki opettaja voi kannustaa huolelliseen viimeistelyyn, mutta tärkeämpää on mielestäni itse prosessi, kuin lopputulos. Moni lapsi tietysti tuijottaa pelkkää valmista työtä, jolloin on hyvä käydä arviointikeskustelua prosessin eri vaiheista ja erityisesti niistä onnistumisen hetkistä. Ja jos välillä menikin vähän pieleen, niin opittiinko niistä  hetkistä jotain.
 
Lapsen voi olla vaikea muistaa oppimisprosessin eri vaiheita ja siksi olenkin teetättänyt kolmannesta luokasta eteenpäin sähköistä portfoliota hyödyntäen  Google Docsia, Driveä ja Slidesia. Osalle tämä työskentely käsityön tekemisen ohessa on mielekästä ja toisille hyvin turhauttavaa, kun ei saa koko ajan tehdä varsinaista työtä, vaan pitää kuvailla ja kirjoitella. Itse ajattelen asian niin, että tämä osa-alue on tärkeä taito tulevaisuutta ajatellen ja opetussuunnitelmassakin siihen kannustetaan. Sähköisen portfolion tekeminen on myös hyvä ajantäyttöväline kaikille jonottajille, koska opettaja ei mitenkään repeä joka paikkaan. Ja oppiihan siinä havannoimaan ja suuntaamaan omaa oppimistaan.
 
Merkitys syntyy oppilaalle myös siitä, onko työllä käyttöä. Osa tykkää leluista, jotkut käyttötavaroista ja jotkut ihan vaan koristeista. Jos mahdollista, niin tässä voi hyödyntää oppilaan omia mielenkiinnon kohteita. Esimerkiksi eräässä työssä oppilaiden piti tehdä pyörillä kulkeva auto. No homma lähti sen verran laukalle, että sitten meillä tuli mm. pyörillä kulkevaa laivaa ja tankkia ym. MIksi pitäisi olla liian tiukat rajat? Samoin tällä hetkellä meillä on menossa työ, jossa harjoitellaan erilaisia tukirakenteita ja ajattelin, että tehdään työ, joka kestää istua. Moni lähti tekemään jakkaraa, mutta tulee siellä myös yöpöytää ja jopa koiran petiäkin. Opettajalle se aiheuttaa omat haasteensa, mutta onneksi aika moni valikoi sen minkä kaverikin, jolloin ei tule 20 erilaista työtä 20 erilaisella tekniikalla ja toteutuksella. Monet hyödyntävät samanlaisia tekniikoita, vaikka itse työ olisi erikokoinen ja värinen. Pitää vaan ottaa riski ja antaa oppilaille vapauksia. Kaikista ei tietenkään ole hyödyntämään näitä vapauksia ja tällöin opettaja tukee enemmän, mutta ei anna valmiita vastauksia. Parhaimmillaan oppilaalla on niin monimutkainen ja taitavasti tehty suunnitelma, että kyseiselle ikätasolle ja niillä välineillä sitä ei voi toteuttaa. Silloin olen selittänyt oppilaalle, että nyt tehdään hieman riisuttu prototyyppi ja vaikka yläkoulussa voi sitten tehdä vaativamman.
 
Merkityksen onnistuneelle oppimiskokemukselle tuo myös hyvä opettaja, joka osaa oikein kannustaa sekä pitää järjestystä ja työrauhaa yllä kuunnellen samalla myös oppilaiden esittämiä ratkaisuja. Jos ratkaisuja ei tahdo syntyä, ei sitten ollenkaan, niin ei pidä vaan luovuttaa. Opettaja voi antaa hieman suuntaa ja siitä se sitten yleensä lähtee. Oppilaat pitävät huumorista, mutta arvostavat myös rauhallista työtä. Tähän kun saa oikeanlaisen suhteen luotua, niin ollaan jo pitkällä. Persoonaa rohkeasti peliin vaan! Niin ja ne työt loppuun, kesken ei jätetä.
 
Siinäpä oli pintaraapaisu käsityön opetusideologiaani. Ehkä joku siitä jonkin vinkin saa. Samaa mieltä ei onneksi tarvitse ajatusteni kanssa olla, koska meillä opettajilla on pedagoginen vapaus ja on yhtä monta tapaa tehdä tätä työtä kuin on opettajiakin. Kun muistelen omaa käsityöhistoriaani, niin onhan sen yhteydessä koettu varsin laaja tunneskaala. Itkuista onnistumisiin!
 
Mielenkiinnolla jään seuraamaan, mihin suuntaan käsityön opettaminen Suomen peruskoulujärjestelmässä muotoutuu tulevaisuudessa. Yhteisestä monimateriaalisesta käsityöstä on saanut viime aikoina lukea paljon kriittisiä kommentteja niin median kuin opettajienkin taholta. Tähän asiaan kannan ottaminen vaatisi jo kokonaan uutta kirjoitusta. Ainakin itse olen avoin kaikelle uudelle, enkä katso asioita kovinkaan mustavalkoisesti. Vielä tätäkin keskustelua tärkeämpää olisi puhua ylipäätään koko käsityön merkityksestä kouluissa. Resursseja ei missään tapauksessa saa pienentää! Käsityö on yllättävän tärkeä aine, vaikka tulevaisuudessa löylykauhaa ei tarvitsisikaan.