Rakas Vuodatus. Siitä on jo kolme vuotta, kun viimeksi vuodatin tuntojani tänne. Mielessäni on kyllä ollut jo monta kertaa päivittää blogiani, mutta arjen kiireet ovat vieneet mennessään. Oli uutta opettajan pestiä, opettajaopiskeluja, muuttoa, talon ostoa, lapsen tekoa ja vaikka mitä. Eniten olen halunnut kirjoittaa jostain luokanopettajuuteen liittyvästä, koska päädyin kuin päädyinkin aikuiskoulutuksesta lasten pariin työskentelmään. Sattuipa sopivasti tässä kesäopintojen aikana, että yhdessä tehtävässä pääsin käsittelemään opettajuutta lasten ja kotien pahoinvoinnin näkökulmasta. Ja nyt en siis puhu siitä, että oksettaa, vaan siitä, että tuntuu pahalta mielessä ja sydämessä. Kotona vaan riidellään ja huudetaan. Kukaan ei ymmärrä. Koulu ei kiinnosta ja kaikki on ihan tyhmiä. Elämä on tyhmää. Haluan vain huutaa, mutta kukaan ei kuule...


Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus STAKES:n mukaan (2007) mukaan eroperheiden määrä on lisääntynyt, kuten myös lastensuojelun asiakkaiden määrä.  Pohdin tässä kirjoituksessa näitä ilmiöitä koulutuksen järjestäjän, koulun ja opettajan näkökulmasta. Myös pienituloisten asemaan kiinnitän huomiota. Mitä tulee tuon tutkimuksen lukuihin, niin tarkemmin avohuollon tukitoimien piirissä oli n. 60 000 suomalaista vuonna 2005. Kasvu sen suhteen oli hidastunut ja pariksi vuodeksi jopa pysähtynyt. Tulokseen pitää kuitenkin suhtautua varauksellisesti, koska yhtä aikaa huostaanotettujen määrä on silti kasvanut joka vuosi 1 - 6%.


Tuoreempien tutkimusten mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten määrä on kasvanut 1990-luvun alun jälkeen jokaisena vuonna paitsi 2009. Vuonna 2012 kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna yli 17 800 lasta ja nuorta, joka on alle 18-vuotiaista noin 1,4 prosenttia väestöstä. Kiireellisesti oli sijoitettuna lähes 4000 lasta, jonka määrä on myös kasvanut vuosittain. Vuonna 2012 lastensuojelun sosiaalityön ja avohuollon asiakkaana oli 87 000 lasta ja nuorta eli vuoteen 2005 asiakkaita on tullut 27000 lisää. Lastensuojeluilmoituksia tehtiin yhteensä lähes 104 000. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL 2014.)


Vaikka kyseessä ei ole tieteellinen julkaisu, uskallan seuraavan kappaleen näkemyksissä viitata Seura-lehteen (Kauppinen, J. 2014), koska haastateltava on arvostettu nuorisotutkimuksen tutkija ja valtiotieteen tohtori. Tutkijatohtori Elina Pekkarinen pelkää hallitusten leikkausten iskevän etenkin pienituloisten perheiden lapsiin. Nykyään etenkin teini-ikäisiä otetaan huostaan. Tämä on mielenkiintoista, koska median mukaan esimerkiksi nuorten päihteiden käyttö vähenee. Nuoriso jakaantuu kuitenkin yhä selvemmin kahtia: osalla menee paremmin, kun taas toisilla ongelmat kasautuvat viinan, rikosten ja käyttäytymishäiriöiden muodossa.


Pekkarisen ennustuksen toteutuessa, huonosti voivia nuoria voi olla tulevina vuosina yhä enemmän, kun hallituksen päätökset lisäävät köyhien lapsiperheiden ahdinkoa entisestään. Hän korostaa useissa tutkimuksissa havaittua asiaa: lastensuojelun palveluita tarvitsevat nimenomaan vähätuloiset. ”Köyhyyden ja huono-osaisuuden kokemus lapsuudessa heijastuu pitkälle aikuisikään. Se on koko perheen uupumista, kyllästymistä, kasvavaa epäluottamusta järjestelmän toimivuuteen”, Pekkarinen sanoo. (Emt.)


Koulutuksen järjestäjän kannalta on yhä tärkeämpää järjestää moniammatillista tukea ja saada eri palvelut (esim. lastensuojelu ja koulut) keskustelemaan aiempaa paremmin keskenään. Ennaltaehkäisy tulisi olla erityisen tärkeää, mutta vaikeuksia aiheuttaa se, että resursseja pienennetään koko ajan, jolloin mm. erityisopettajat ja koulukuraattorit ovat tiukilla. He joutuvat pahimmillaan vastaamaan useiden eri koulujen tarpeista. Ennaltaehkäisyn ollessa aiempaa toimivampaa koulutuksen järjestäjä voisi paremmin kohdistaa resursseja.


Minkä verran ongelmien ennaltaehkäisyä voidaan sitten vastuuttaa kouluille ja opettajille? Vaikka opettajan päätehtävä on tietenkin opettaa, eikä olla terapeutti, niin silti ajattelen asian niin, että jo pelkästään olemalla ihmisläheinen ja kuunteleva, oppilaistaan välittävä aikuinen, voidaan ongelmia jollain tasolla ehkäistä. Opettajan ollessa kylmä ja etäinen jää tämä hyvä voimavara hyödyntämättä. Opettaja on kuitenkin lähtökohtaisesti se, joka on lasten kanssa tekemisissä päivittäin, joidenkin kohdalla jopa ajallisesti eniten. Hänen ollessa valppaana voidaan ongelmiin puuttua varhain. Rohkeutta se kyllä opettajalta vaatii, mutta mielummin puututaan liian varhain kuin liian myöhään. Korostan kuitenkin tässä yhteydessä sitä, että ei opettajan tarvitse alkaa ongelmia psykologina hoitamaan, vaan ennaltaehkäisemään ja sen myötä ohjaamaan lasta moniammatillisen tuen piiriin, jossa asioita aletaan ratkoa tarkemmin.


Koulun kannalta tämä tarkoittaa sitä, että koulun ja etunenässä rehtorin on edistettävä avointa ilmapiiriä opettajien ja muun henkilöstön keskuudessa. Huolista pitää pystyä keskustelemaan avoimesti, mutta tietenkin ehdottoman luottamuksellisesti, koska meitä sitoo tiukka vaitiolovelvollisuus. Oppilashuoltoryhmäpalaverien lisäksi tulisi voida keskustella myös muutenkin, jos huoli herää. Opettajan on voitava kysyä muidenkin mielipidettä ja kokemuksia. Jotkut opettajista ottavat lasten huolet vain omille harteilleen kannettavaksi, joka johtaa henkiseen stressiin ja jopa työuupumukseen.


Ei välttämättä ole hyvä, että opettaja lähtee puuttumaan sillä tavoin kodin elämään, että vanhemmat tuntevat opettajan puuttuvan heidän kasvatukseensa. Rakentava keskustelu ja ennen kaikkea ilmoitus siitä, että opettajalla on huoli herännyt voivat aluksi riittää. Lapsen oireiden jatkuessa voi olla hyvä kääntyä puolueettoman tahon puoleen eli esimerkiksi kuraattorin puoleen, koska opettajana puuttuminen voi aseman takia johtaa muihin ongelmiin. Tällä tarkoitan sitä, että opetuksen ollessa päätehtävä, vanhemmat eivät välttämättä enää keskustele siitä, koska ovat kokeneet opettajan ylittävän toimivaltansa. Opettajan tulisi kuitenkin keskittyä siihen, mitä koulussa tapahtuu. Se mitä tapahtuu kotona, on oltava hyvin sensitiivinen asian kanssa ja siksi voi olla hyvä kääntyä jonkun puolueettoman tahon puoleen.


Tarvittaessa opettajalla on velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus, jos ongelmat tuntuvat tarpeeksi vakavilta ja pitkäkestoisilta. Yliopistolla puhuttiin eräällä kurssilla, että opettajan on kuitenkin aina ennen ilmoitusta keskusteltava asiasta vanhempien kanssa, jollei kyseessä ole joku hyvin vakava tilanne tai opettajan oma turvallisuus uhattuna. Tässä vaaditaan paljon rohkeutta opettajalta, kuinka ottaa puheeksi, että aikoo tehdä lastensuojeluilmoituksen. Uskon, että kun opettaja on vastavuoroisessa ja aktiivisessa vuorovaikutuksessa kotiin, niin on edes hitusen helpompi ottaa asia esille. Voi sanoa, että asioista on keskusteltu useaan otteeseen ja opettajalla on viranomaisen velvollisuus tehdä asialle jotain, jos oireet eivät ole helpottaneet. Toki ennen sitä on konsultoitu koulun muita tahoja ja pyritty ensin sitä kautta auttamaan.


Hyvän keskusteluyhteyden luominen oppilaisiin on erityisen tärkeää. Kun opettaja kyselee muitakin kuulumisia ja on helposti lähestyttävä, niin lapset uskaltavat kääntyä hänen puoleensa myös silloin, kun jokin painaa mieltä. Oppilaista kyllä huomaa, jos jokin mättää. Monesti ongelmat kotona kasautuvat ja sitä kautta lapsi oirehtii koulussa. Voi olla köyhyyttä, päihteiden käyttöä ja riitelyä. Tilanteiden kärjistyessä yhä useampi pari päätyy eroon, joka on suuri muutos myös lapselle. Tähän opettajat joutuvat varmasti törmäämään lukemattomia kertoja työuransa aikana. Kuinka tukea lasta kriiseissä on varmasti monella opettajalla mielessä jo pelkästään siksi, että se usein näkyy muutenkin luokkaympäristössä. Yhden ongelmat säteilevät usein ympärille. Olen itse ajatellut sen niin, että opettaja ei voi lähteä ratkomaan ongelmia, mutta voi aina tarjoutua kuuntelemaan. Vastauksia ei tarvitse antaa, mutta läsnä tulee olla. Hyvän keskustelyhteyden luominen alusta asti edesauttaa opettajan ja oppilaan kohtaamista myös vaikeissa hetkissä. Jos ajattelee, että opettajan tehtävä on vain puhua ja opettaa, eikä oikeasti kuunnella, niin on kyllä väärässä ammatissa.


Käytännössä koulun ja opettajan arjessa kasvava huostaanottojen määrä näkyy siinä, että on oltava yhä useampien tahojen kanssa tekemisissä. Opettajan on oltava avoin työskentelemään kaikkien kanssa, mutta miten aika ja voimat riittävät? Mielestäni, kun asian ottaa niin, että ei itse yritä keksiä ongelmiin ratkaisua, vaan kuuntelee ja on tarpeen mukaan yhteydessä eri tahoihin, niin jaksaa myös huolehtia päätehtävästään eli opettamisesta. Antaa muiden asiaan perehtyneiden ammattilaisten tarjota ratkaisuja ja itse vain parhaansa mukaan elää lasten arjessa. Tämä tarkoittaa sitä, että opettaja ei jatkuvasti nosta esille ongelmia, vaan opettaa jokaista lasta kuten muitakin toki erityistarpeet huomioiden. Lapselle on hyvä, että on muuta ajateltavaa eli ihan tavallista koulun arkea, eikä ikävistä asioista koko ajan muistutella. Tietysti on hyvä opettajan tehdä selväksi, että aina voi nykäistä hihasta ja tulla juttelemaan, jos siltä tuntuu.


Olen kuullut, että eroperheiden lapset ovat monissa luokissa jo enemmistössä. Varmasti sitä ei käy kieltäminen etteikö tämä näkyisi koulujen arjessa. Lapselle olisi kaikista paras kasvaa ilman suuria muutoksia, mutta aina asiat ei mene niin kuin pitäisi vanhempien välillä. Loppupeleissä lienee kuitenkin parempi, että vanhemmat eroavat, kuin että joutuu elämään jatkuvan riitelyn ja ongelmien keskellä. Mutta erotaanko nykyään silti liian helposti? Ainakin olen huomannut levottomuuden kasvaneen koululuokissa. Onko se sitten suoraan verrannollinen kasvaviin erotilastoihin, vai siihen että ei erota, vai luokkakoon kasvuihin vai hallituksen leikkauksiin, niin siitä voidaan olla montaa mieltä. Oma mielipiteeni on se, että kaikki lähtee loppupeleissä turvallisesta ja tasaisesta kodista liikkeelle on vanhempia yksi tai useampi. Olisiko siis niin koulutuksen järjestäjälle kuin koko yhteiskunnalle järkevää kiinnittää huomiota enemmän kotien arkeen ja ongelmien ennaltaehkäisyyn jo siellä ennen kuin ongelmat valuvat koulumaailmaan.


Minkälaista tukea sitä sitten voisi tarjota? Pariterapia voi olla monelle hyödyllistä ja esimerkiksi kirkko tarjoaa sitä joissain kunnissa aivan ilmaiseksi. Voisiko kunnatkin jossain mittakaavassa tehdä tätä, koska kaikki eivät halua olla kirkon kanssa tekemisissä? Ainakin neuvolassa on keskusteltu paljon myös perheen tilasta. Voisiko tähän kiinnittää entistä enemmän huomiota? Ne perheet, joissa ei ole kuin yksi vanhempi, tulisi toki myös huomioida tukitoimissa. Lisäksi lastensuojelu pitäisi kyetä tulevaisuudessa näkemään positiivisemmassa valossa. Se on olemassa myös perheiden tukemista varten usein eri menetelmin. Valtaosalle se näyttäytyy kuitenkin vain negatiivisesti lastensuojeluilmoitusten ja huostaanottojen muodossa milloin liian nopeana ja milloin liian hitaana toimintana.


Yhteiskunnan tulisi olla kaiken kaikkiaan avoimempi portaalla kuin portaalla. Ongelmista puhutaan liian vähän ja moni pakenee ongelmiaan mm. päihteiden avulla. Usein sanotaan, että se mitä tapahtuu kotona, on jokaisen oma asia, mutta surullista kyllä usein suljettujen ovien takana ne ongelmat vasta näkyvätkin ja siitä kärsii koko perhe. Ensimmäisenä oireena ulospäin näkyy usein lapsen käytös koulussa ja siihen opettajan tulee kiinnittää erityistä huomiota ei ongelmien ratkaisijana, vaan ennaltaehkäisijänä ennen vakavampia haasteita. Jotkut vanhemmat eivät halua, että heidän elämäänsä puututaan, mutta olen kuullut myös tarinoita, joissa vanhemmat sanovat, että ensimmäistä kertaa joku välittää, kun opettaja on ilmaissut huolensa. Parhaimmillaan yhdessä voidaan miettiä, kuinka jatketaan ja kehen suuntaan jatkossa tulisi kääntyä, jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvä olla niin kotona kuin koulussa.


Opettajan ammatti on siitä mielenkiintoinen, että ollakseen hyvä opettaja, siitä ei selviä vain itse asiaa tekemällä eli opettamalla, vaan tarvitaan jotain muutakin. Tarvitaan välittämistä ja kuuntelemista ja kun sen oivaltaa, on kyseessä muutakin kuin työ, jolla laskut maksetaan. Ole siis läsnä ja kuuntele mitä oppilailla on sanottavanaan. Näin voit itsekin oppia joka päivä jotain uutta ja niin oma oppisikin menee paremmin perille, koska ymmärrät heitä.


Lähteet:


Kauppinen, J. Seura-lehden internet-julkaisu 2.1.2017. Lastensuojelun asiakasmäärät kasvussa – Miksi ongelmat kasautuvat samoille perheille? Jutun asiantuntijana tutkija Elina Pekkarinen. https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/lastensuojelun-asiakasmaarat-kasvussa-miksi-ongelmat-kasautuvat/  [luetu 19.7.2017]


STAKES 2007. Suomalainen lapsi 2007. https://www.stat.fi/ajk/tapahtumia/2007-04-12_esittely_suomi_lapsi.pdf [luettu 19.7.2017]


THL 2014.  Lastensuojelun asiakasmäärät. https://www.thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/johtamisen_tueksi/miten_arvioida/kustannusvaikuttavuuden_arviointi/lastensuojelun_asiakasmaarat_ja_kustannukset/lastensuojelun_asiakasmaarat [luettu 19.7.2017]