Ajattelin ensin kertoa itsestäni, jotta voitte paremmin ymmärtää tulevia aivoituksiani. Annan kunniaa myös niille henkilöille joille se kuuluu. Lapsena ja nuorena en pitänyt itseäni sen kummempana ajattelijana ja tärkeintä tuntui olevan vaan kaverit, liikunta ja hyvä koulumenestys, jotta voisi joskus pistää rahoiksi. Yläasteella minulla ei ollut paljon hajua tulevaisuudestani, mutta sen tiesin, että lukioon menen, koska se antaa paremmat mahdollisuudet jatko-opintoihin (kiitos vanhemmilleni kannustuksesta). Kuitenkin ysiluokalla alkanut alamäki jatkui lukion alussa ja tuntui, että tärkeintä on hauskan pito. Sitten meillä alkoi filosofian eka kurssi ja ajattelin, että ei helvetti mitä soopaa, kun mietitään onko tuossa edessäni pöytää vai ei ja sitä rataa. Ensimmäiset tunnit menivät samaa tahtia, kunnes oli ensimmäisen kirjoitustehtävän vuoro. Piti tehdä esitelmä jostain kuuluisasta filosofista. Olin poissa, kun ukkoja jaettiin. Descartesit ja Kantit vietiin päältä pois ja minulle jäi joku ihmeen Spinoza. Tuolla äijällä tuntui olleen niin kummallinen maailmankatsomus, että se pakotti minutkin pois mukavuusalueeltani yrittäessäni saada jotain selkoa hänen aivoituksistaan.

Sitten jotain tapahtui... mieleni järkähti ja aloin kiinnostua filosofiasta. Olen monta kertaa miettinyt olisiko myös hieman aikaisemmin saadut aivotärähdykset voineet vaikuttaa täydelliseen suunnan muutokseen. Myös opettajamme vaikutti miellyttävältä ihmiseltä, jolta pystyi hyvin kysymään kaikkea ja esittämään myös eriäviä mielipiteitä. Motivaationi oli taas löytynyt. Kun opettajamme Kari Tukiainen jakeli erilaisia harjoitustehtäviä filosofiaan ja psykologiaan liittyen, olin aivan liekeissä niitä kirjoittaessani. Ja palaute oli erittäin hyvää, joka kannusti entisestään haastamaan itseäni ja omaa ajatteluani. Jossain vaiheessa lyötiin jopa vetoa kavereiden kanssa, että saanko jokaisesta psykologian kurssista kympin ja sainhan minä kuitaten itselleni pullollisen ajattelun liuotinta. Kunnia Karille kuuluu innostavasta opettajuudesta ja varsinkin kirjoituksiin kertaushetkistä, joita hän piti omalla ajallaan koulun jälkeen ilman palkkaa. Kari keitteli kahvit ja syötiin keksit ja ne keskustelut filosofiasta ja psykologiasta olivat aivan mahtavia. Olen häntä käynyt moneen kertaan moikkaamassakin entisessä koulussani.

Yliopistoon päästyäni ajelehdin siellä täällä, kun en päässyt pääaineopiskelijaksi filosofiaan tai psykologiaan (kävelin yliopistoon siis tietojenkäsittelyn kautta käymättä kurssiakaan). Lempiaineitani psykaa ja filosofiaa pystyi kuitenkin tekemään sivuaineena, jonka kautta huomasin, että ei ne ehkä kuitenkaan tule ammattini olemaan, vaan mielenkiintoinen harrastus. Mietin siinä opinto-opasta lukiessani, että kait se pitäisi joku pääaine hankkia. Silmiini sattui kasvatustiede ja ajattelin, että käynpä huvikseni luennolla. Olin löytänyt kotini kiitos kasvisten lämpimän ilmapiirin ja Rauno Huttusen mielenkiintoisten luentojen, jotka yhdistelivät kasvatustieteitä, filosofiaa ja historiaa. Seuraavana syksynä aloitin sitten aikuiskasvatustieteen opinnot, josta mielenkiintoisimmaksi sisällöksi osottautui Raunon jalanjäljillä kriittinen teoria eli kyseenalaistava ote yhteiskuntaan, mutta myös itseen. Oli aivan mahtavaa kirjoittaaa aiheesta tehtävien ja myöhemmin gradun merkeissä.

Sitten jotain tapahtui... yhteiskunnan paine kasvoi päänsisälläni ja ajatteluani alkoi värittää vain kilpailu, menestyminen, töihin pääsy, myyminen ja taas menestyminen, arvostus, päämärät ja tavoitteet heti nyt tai ainakin kohta. Poltin kynttilää molemmista päistä. Sain kyllä jo paljon aikaan lyhyessä ajassa ja kaksi koulutusta vastaavaa työpaikkaakin on tullut käytyä, mutta se syvällisempi ajattelu musertui koko ajan eri työelämälleni asettamien tavoitteiden jalkoihin. Ja kaikista kummallisinta on se, että nämä tavoitteet eivät tulleet työpaikalta tai muista ulkoisista tekijöistä, vaan oman pääni sisältä.

Nyt uuden vuoden vaihduttua pohdin taas kerran ristiriitaisissa tunnelmissa, että mitäköhän nyt taas, mikä on se minun tieni. Edellisen työni lopetin, koska voimani olivat ehtyneet ja ei se kyllä ihan minun juttuni ollutkaan. Päätin alkaa kirjoittaa blogia (josta olen jo pitkään haaveillut), jotta saan taas pureutua pintaa syvemmälle, jäsentää itseäni ja yhteiskuntaa. Kultaiset muistot lukiosta ja yliopistosta nostivat päätään, koska turhautuminen tähän hetkeen oli käsillä. Tulevaisuus on yksi iso kysymysmerkki monenkin asian suhteen, mutta ainakin olen aina nauttinut kirjoittamisesta, joten lähdetään nyt vaikka sillä liikenteeseen. Tervetuloa seuraamaan blogiani!