Tämä on huolestuttava suuntaus. En kiellä sitä, etteikö ihmisillä olisi oikeus vihata erilaisia asioita tai ylipäätään olla eri mieltä. Kuitenkin kun sitä omassa vauhkossaan jatkuvasti tuodaan julkiseen tilaan, luo se toimintakulttuuria, joka ei mieltä lämmitä. Viha ruokkii vihaa. Viha sumentaa ajattelua. Kun tunteet ovat pinnassa, harkinta usein unohtuu.

Nykyään tehdään asioita “ihan vaan läpällä”. Koulumaailmassa törmää usein siihen, että huumorin varjolla esimerkiksi nimitellään toisia, jopa kiusataan “läpällä”. Aikuisten tehtävä on näyttää mallia. Omat ennakkoluulot ja aggressiot pitäisi pystyä purkamaan muulla tavoin, kuin läyhäämällä somessa. Myönnän, että itsekin olen joskus tunteenpuuskissani painanut enteriä ennen perusteellista harkintaa. Olen ollut harmissani ja pyytänyt anteeksi.

Jotkut kokevat anteeksipyytelyn heikkoutena. Sananvapauteen on aina helppo vedota. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Kirjoitettu teksti jättää myös paljon enemmän tilaa tulkinnalle. Keskustellessa asioita voi tarkentaa ja kysyä heti, jos mikä mietityttää. Keskustelu kasvotusten on paljon hedelmällisempää. Asiat, joita somessa kirjoitellaan, jäisi monelta sanomatta kasvotusten. Olen yrittänyt lapsille opettaa, että se mitä nettiin kirjoitat, pitäisi pystyä sanomaan vaikka omalle äitille.

Suurin osa ihmisistä tuomitsee vihapuheen. Haluan, että ihmiset kiinnittäisivät vielä enemmän huomiota siihen, mitä tehdään huumorin varjolla. Poliitikkojen vastuu on vielä suurempi. En haluaisi nähdä yhtään mukahauskaa meemiä, jotka loukkaavat joko jotain tiettyä ihmistä tai kokonaista ihmisryhmää. Monesti sanotaan, että "minulla on oikeus" tehdä sitä, tätä ja tuota. Oikeuden rinnalla kulkee kuitenkin myös vastuu ja velvollisuus. Sitä ei pidä unohtaa.

Tero Juuti, Savonlinnan uusi kaupunginvaltuutettu (Liike Nyt)

Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus STAKES:n mukaan (2007) mukaan eroperheiden määrä on lisääntynyt, kuten myös lastensuojelun asiakkaiden määrä.  Pohdin tässä kirjoituksessa näitä ilmiöitä koulutuksen järjestäjän, koulun ja opettajan näkökulmasta. Myös pienituloisten asemaan kiinnitän huomiota. Mitä tulee tuon tutkimuksen lukuihin, niin tarkemmin avohuollon tukitoimien piirissä oli n. 60 000 suomalaista vuonna 2005. Kasvu sen suhteen oli hidastunut ja pariksi vuodeksi jopa pysähtynyt. Tulokseen pitää kuitenkin suhtautua varauksellisesti, koska yhtä aikaa huostaanotettujen määrä on silti kasvanut joka vuosi 1 - 6%.

Tuoreempien tutkimusten mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten määrä on kasvanut 1990-luvun alun jälkeen jokaisena vuonna paitsi 2009. Vuonna 2012 kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna yli 17 800 lasta ja nuorta, joka on alle 18-vuotiaista noin 1,4 prosenttia väestöstä. Kiireellisesti oli sijoitettuna lähes 4000 lasta, jonka määrä on myös kasvanut vuosittain. Vuonna 2012 lastensuojelun sosiaalityön ja avohuollon asiakkaana oli 87 000 lasta ja nuorta eli vuoteen 2005 asiakkaita on tullut 27000 lisää. Lastensuojeluilmoituksia tehtiin yhteensä lähes 104 000. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL 2014.)

Vaikka kyseessä ei ole tieteellinen julkaisu, uskallan seuraavan kappaleen näkemyksissä viitata Seura-lehteen (Kauppinen, J. 2014), koska haastateltava on arvostettu nuorisotutkimuksen tutkija ja valtiotieteen tohtori. Tutkijatohtori Elina Pekkarinen pelkäsi leikkausten iskevän etenkin pienituloisten perheiden lapsiin. Nykyään etenkin teini-ikäisiä otetaan huostaan. Tämä on mielenkiintoista, koska median mukaan esimerkiksi nuorten päihteiden käyttö vähenee. Nuoriso jakaantuu kuitenkin yhä selvemmin kahtia: osalla menee paremmin, kun taas toisilla ongelmat kasautuvat viinan, rikosten ja käyttäytymishäiriöiden muodossa.

Pekkarisen ennustuksen toteutuessa, huonosti voivia nuoria voi olla tulevina vuosina yhä enemmän. Hän korostaa useissa tutkimuksissa havaittua asiaa: lastensuojelun palveluita tarvitsevat nimenomaan vähätuloiset. ”Köyhyyden ja huono-osaisuuden kokemus lapsuudessa heijastuu pitkälle aikuisikään. Se on koko perheen uupumista, kyllästymistä, kasvavaa epäluottamusta järjestelmän toimivuuteen”, Pekkarinen sanoo. (Emt.) Koronaepidemia on lisännyt lasten ja nuorten syrjäytymistä ja heikentänyt perheiden hyvinvointia (https://thl.fi/fi/web/hyvinvointi-ja-terveyserot/ajankohtaista/koronaepidemia-ja-eriarvoisuus ja https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/kotimaa/artikkeli-1.1125745).

Koulutuksen järjestäjän kannalta on yhä tärkeämpää järjestää moniammatillista tukea ja saada eri palvelut (esim. lastensuojelu ja koulut) keskustelemaan keskenään. Ennaltaehkäisy tulisi olla erityisen tärkeää, mutta vaikeuksia aiheuttaa se, että resursseja pienennetään koko ajan, jolloin mm. erityisopettajat ja koulukuraattorit ovat tiukilla. He joutuvat pahimmillaan vastaamaan useiden eri koulujen tarpeista. Ennaltaehkäisyn ollessa aiempaa toimivampaa koulutuksen järjestäjä voisi paremmin kohdistaa resursseja. Nyt kuraattoreiden, psykologien ja sosiaalityöntekijöiden aika ei yksinkertaisesti riitä. Resursseja ei ole tarpeeksi.

Minkä verran ongelmien ennaltaehkäisyä voidaan sitten vastuuttaa kouluille ja opettajille? Vaikka opettajan päätehtävä on tietenkin opettaa, eikä olla terapeutti, niin silti ajattelen asian niin, että jo pelkästään olemalla ihmisläheinen ja kuunteleva, oppilaistaan välittävä aikuinen, voidaan ongelmia jollain tasolla ehkäistä. Opettajan ollessa etäinen jää tämä hyvä voimavara hyödyntämättä. Opettaja on kuitenkin lähtökohtaisesti se, joka on lasten kanssa tekemisissä päivittäin, joidenkin kohdalla jopa ajallisesti eniten. Hänen ollessa valppaana voidaan ongelmiin puuttua varhain. Rohkeutta se kyllä opettajalta vaatii, mutta mielummin puututaan liian varhain kuin liian myöhään. Korostan kuitenkin tässä yhteydessä sitä, että ei opettajan tarvitse alkaa ongelmia psykologina hoitamaan, vaan ennaltaehkäisemään ja sen myötä ohjaamaan lasta moniammatillisen tuen piiriin, jossa asioita aletaan ratkoa tarkemmin.

Koulun kannalta tämä tarkoittaa sitä, että koulun ja etunenässä rehtorin on edistettävä avointa ilmapiiriä opettajien ja muun henkilöstön keskuudessa. Huolista pitää pystyä keskustelemaan avoimesti, mutta tietenkin ehdottoman luottamuksellisesti, koska meitä sitoo tiukka vaitiolovelvollisuus. Oppilashuoltoryhmäpalaverien lisäksi tulisi voida keskustella myös muutenkin, jos huoli herää. Opettajan on voitava kysyä muidenkin mielipidettä ja kokemuksia. Jotkut opettajista ottavat lasten huolet vain omille harteilleen kannettavaksi, joka johtaa henkiseen stressiin ja jopa työuupumukseen. Osa taas vie asioita eteenpäin, mutta törmää siihen, että asiat eivät etene riittävällä nopeudella resurssipulan vuoksi.

Ei välttämättä ole hyvä, että opettaja lähtee puuttumaan sillä tavoin kodin elämään, että vanhemmat tuntevat opettajan puuttuvan heidän kasvatukseensa. Rakentava keskustelu ja ennen kaikkea ilmoitus siitä, että opettajalla on huoli herännyt voivat aluksi riittää. Lapsen oireiden jatkuessa voi olla hyvä kääntyä puolueettoman tahon puoleen eli esimerkiksi kuraattorin puoleen, koska opettajana puuttuminen voi aseman takia johtaa muihin ongelmiin. Tällä tarkoitan sitä, että opetuksen ollessa päätehtävä, vanhemmat eivät välttämättä enää keskustele siitä, koska ovat kokeneet opettajan ylittävän toimivaltansa. Opettajan tulisi kuitenkin keskittyä siihen, mitä koulussa tapahtuu. Se mitä tapahtuu kotona, on oltava hyvin sensitiivinen asian kanssa ja siksi voi olla hyvä kääntyä jonkun puolueettoman tahon puoleen.

Tarvittaessa opettajalla on velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus, jos ongelmat tuntuvat tarpeeksi vakavilta ja pitkäkestoisilta. Opettajan on kuitenkin aina ennen ilmoitusta keskusteltava asiasta vanhempien kanssa, jollei kyseessä ole joku hyvin vakava tilanne tai opettajan oma turvallisuus uhattuna. Tässä vaaditaan paljon rohkeutta opettajalta, kuinka ottaa puheeksi, että aikoo tehdä lastensuojeluilmoituksen. Uskon, että kun opettaja on vastavuoroisessa ja aktiivisessa vuorovaikutuksessa kotiin, niin on edes hitusen helpompi ottaa asia esille. Voi sanoa, että asioista on keskusteltu useaan otteeseen ja opettajalla on viranomaisen velvollisuus tehdä asialle jotain, jos oireet eivät ole helpottaneet. Toki ennen sitä on konsultoitu koulun muita tahoja ja pyritty ensin sitä kautta auttamaan.

Hyvän keskusteluyhteyden luominen oppilaisiin on erityisen tärkeää. Kun opettaja kyselee muitakin kuulumisia ja on helposti lähestyttävä, niin lapset uskaltavat kääntyä hänen puoleensa myös silloin, kun jokin painaa mieltä. Oppilaista kyllä huomaa, jos jokin mättää. Monesti ongelmat kotona kasautuvat ja sitä kautta lapsi oirehtii koulussa. Voi olla köyhyyttä, päihteiden käyttöä ja riitelyä. Tilanteiden kärjistyessä yhä useampi pari päätyy eroon, joka on suuri muutos myös lapselle. Tähän opettajat joutuvat varmasti törmäämään lukemattomia kertoja työuransa aikana. Kuinka tukea lasta kriiseissä on varmasti monella opettajalla mielessä jo pelkästään siksi, että se usein näkyy muutenkin luokkaympäristössä. Yhden ongelmat säteilevät usein ympärille. Olen itse ajatellut sen niin, että opettaja ei voi lähteä ratkomaan ongelmia, mutta voi aina tarjoutua kuuntelemaan. Vastauksia ei tarvitse antaa, mutta läsnä tulee olla. Hyvän keskustelyhteyden luominen alusta asti edesauttaa opettajan ja oppilaan kohtaamista myös vaikeissa hetkissä. Jos ajattelee, että opettajan tehtävä on vain puhua ja opettaa, eikä oikeasti kuunnella, niin on kyllä väärässä ammatissa.

Käytännössä koulun ja opettajan arjessa kasvava huostaanottojen määrä näkyy siinä, että on oltava yhä useampien tahojen kanssa tekemisissä. Opettajan on oltava avoin työskentelemään kaikkien kanssa, mutta miten aika ja voimat riittävät? Mielestäni, kun asian ottaa niin, että ei itse yritä keksiä ongelmiin ratkaisua, vaan kuuntelee ja on tarpeen mukaan yhteydessä eri tahoihin, niin jaksaa myös huolehtia päätehtävästään eli opettamisesta. Antaa muiden asiaan perehtyneiden ammattilaisten tarjota ratkaisuja ja itse vain parhaansa mukaan elää lasten arjessa. Tämä tarkoittaa sitä, että opettaja ei jatkuvasti nosta esille ongelmia, vaan opettaa jokaista lasta kuten muitakin toki erityistarpeet huomioiden. Lapselle on hyvä, että on muuta ajateltavaa eli ihan tavallista koulun arkea, eikä ikävistä asioista koko ajan muistutella. Tietysti on hyvä opettajan tehdä selväksi, että aina voi nykäistä hihasta ja tulla juttelemaan, jos siltä tuntuu.

Eroperheiden lapset ovat monissa luokissa jo enemmistössä. Varmasti sitä ei käy kieltäminen etteikö tämä näkyisi koulujen arjessa. Lapselle olisi kaikista paras kasvaa ilman suuria muutoksia, mutta aina asiat ei mene niin kuin pitäisi vanhempien välillä. Loppupeleissä lienee kuitenkin parempi, että vanhemmat eroavat, kuin että joutuu elämään jatkuvan riitelyn ja ongelmien keskellä. Mutta erotaanko nykyään silti liian helposti? Ainakin olen huomannut levottomuuden kasvaneen koululuokissa. Onko se sitten suoraan verrannollinen kasvaviin erotilastoihin, vai siihen että ei erota, vai luokkakoon kasvuihin ja muihin leikkauksiin, niin siitä voidaan olla montaa mieltä. Oma mielipiteeni on se, että kaikki lähtee loppupeleissä turvallisesta ja tasaisesta kodista liikkeelle on vanhempia yksi tai useampi. Olisiko siis niin koulutuksen järjestäjälle kuin koko yhteiskunnalle järkevää kiinnittää huomiota enemmän kotien arkeen ja ongelmien ennaltaehkäisyyn jo siellä ennen kuin ongelmat valuvat koulumaailmaan.

Minkälaista tukea sitä sitten voisi tarjota? Yksilön voimien loppuessa voi olla yhteydessä kunnan mielenterveyden akuuttityöryhmään. Yhteisissä ongelmissa pariterapia voi olla monelle hyödyllistä ja esimerkiksi kirkko tarjoaa sitä joissain kunnissa aivan ilmaiseksi. Voisiko kunnatkin jossain mittakaavassa tehdä tätä, koska kaikki eivät halua olla kirkon kanssa tekemisissä? Ainakin neuvolassa on keskusteltu paljon myös perheen tilasta. Voisiko tähän kiinnittää entistä enemmän huomiota? Ne perheet, joissa ei ole kuin yksi vanhempi, tulisi toki myös huomioida tukitoimissa. Lisäksi lastensuojelu pitäisi kyetä tulevaisuudessa näkemään positiivisemmassa valossa. Se on olemassa myös perheiden tukemista varten usein eri menetelmin. Valtaosalle se näyttäytyy kuitenkin vain negatiivisesti lastensuojeluilmoitusten ja huostaanottojen muodossa milloin liian nopeana ja milloin liian hitaana toimintana.

Yhteiskunnan tulisi olla kaiken kaikkiaan avoimempi portaalla kuin portaalla. Ongelmista puhutaan liian vähän ja moni pakenee ongelmiaan mm. päihteiden avulla. Usein sanotaan, että se mitä tapahtuu kotona, on jokaisen oma asia, mutta surullista kyllä usein suljettujen ovien takana ne ongelmat vasta näkyvätkin ja siitä kärsii koko perhe. Ensimmäisenä oireena ulospäin näkyy usein lapsen käytös koulussa ja siihen opettajan tulee kiinnittää erityistä huomiota ei ongelmien ratkaisijana, vaan ennaltaehkäisijänä ennen vakavampia haasteita. Jotkut vanhemmat eivät halua, että heidän elämäänsä puututaan, mutta olen kuullut myös tarinoita, joissa vanhemmat sanovat, että ensimmäistä kertaa joku välittää, kun opettaja on ilmaissut huolensa. Parhaimmillaan yhdessä voidaan miettiä, kuinka jatketaan ja kenen suuntaan jatkossa tulisi kääntyä, jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvä olla niin kotona kuin koulussa.

Opettajan ammatti on siitä mielenkiintoinen, että ollakseen hyvä opettaja, siitä ei selviä vain itse asiaa tekemällä eli opettamalla, vaan tarvitaan jotain muutakin. Tarvitaan välittämistä ja kuuntelemista ja kun sen oivaltaa, on kyseessä muutakin kuin työ, jolla laskut maksetaan. Ole siis läsnä ja kuuntele mitä oppilailla on sanottavanaan. Näin voit itsekin oppia joka päivä jotain uutta ja niin oma oppisikin menee paremmin perille, koska ymmärrät heitä.

Myös yhteiskunnan rooli korostuu tänä poikkeuksellisena aikana. Päättäjien on oltava tietoisia lasten ja nuorten arjesta. Siinä yksi monista syistä, miksi lähdin kunnallisvaaliehdokkaaksi. Sosiaali- ja terveysministeriössä tätä työtä tekee työryhmä https://stm.fi/-/tyoryhma-koronaepidemian-vaikutukset-lasten-hyvinvointiin-on-korjattava-erityinen-huomio-eriarvoi-suuden-torjuntaan, mutta paikallisesta vaikuttamisesta on huolehdittava myös. Tarpeeksi tämä ei ole vielä näkynyt kouluissa ja siihen on tultava muutos.

Lähteet:

Kauppinen, J. Seura-lehden internet-julkaisu 2.1.2017. Lastensuojelun asiakasmäärät kasvussa – Miksi ongelmat kasautuvat samoille perheille? Jutun asiantuntijana tutkija Elina Pekkarinen. https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/lastensuojelun-asiakasmaarat-kasvussa-miksi-ongelmat-kasautuvat/  [luettu 12.2.2021]

Kontio, E. Maaseudun Tulevaisuus-lehden internet-julkaisu 24.6.2020. Koronaepidemia on lisännyt lasten ja nuorten syrjäytymistä ja heikentänyt perheiden hyvinvointia – työryhmä kaipaa suunnitelmaa asioiden korjaamiseksi.

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/kotimaa/artikkeli-1.1125745 [luettu 12.2.2021]

Sosiaali- ja terveysministeriö 2020. Työryhmä: Koronaepidemian vaikutukset lasten hyvinvointiin on korjattava – erityinen huomio eriarvoisuuden torjuntaan.

https://stm.fi/-/tyoryhma-koronaepidemian-vaikutukset-lasten-hyvinvointiin-on-korjattava-erityinen-huomio-eriarvoi-suuden-torjuntaan  [luettu 12.2.2021]

STAKES 2007. Suomalainen lapsi 2007. https://www.stat.fi/ajk/tapahtumia/2007-04-12_esittely_suomi_lapsi.pdf [luettu 19.7.2017]

THL 2014.  Lastensuojelun asiakasmäärät. https://www.thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/johtamisen_tueksi/miten_arvioida/kustannusvaikuttavuuden_arviointi/lastensuojelun_asiakasmaarat_ja_kustannukset/lastensuojelun_asiakasmaarat [luettu 19.7.2017]

THL 2020. Koronaepidemia ja eriarvoisuus.

https://thl.fi/fi/web/hyvinvointi-ja-terveyserot/ajankohtaista/koronaepidemia-ja-eriarvoisuus  [luettu 12.2.2021]

Tähän alkuun haluan sanoa, kuinka valtavan kiitollinen olen kaikesta positiivisesta palautteesta, jota olen saanut tässä viikon aikana niin aikuisilta kuin myös lapsilta. Siksi ajattelin vielä tuoda päivänavaukset tänne blogiinkin, jos vaikka joku muukin saisi jotain niistä irti.

Maanantai 1.2:

Viikko avattiin Pave Maijasen muistoa kunnioittaen ja Pidä Huolta kappaleen sanomaa pohdiskellen...

https://www.youtube.com/watch?v=Ep-gWF0j_4M

Tiistaina 2.2 filosofi-Teroteksella oli sitten vähän enemmän asiaa:

https://www.youtube.com/watch?v=f7O6ekKOE9g

Biisin Rebel Yell esitti alunperin Billy Idol. Urbaani sanakirja kertoo sanan “rebel” tarkoittavan:  kapinallinen, kovis, henkilö, joka ei piittaa säännöistä.

Nuoruuteen kuuluu rajojen etsiminen ja oman identiteetin rakentaminen. Kerron omasta nuoruudesta, kuinka kapinallinen voi olla monella tapaa.

Ensin kuitenkin vähän taustaa. Tämä äsken kuultu versio oli Children of Bodomin tekemä. Valitsin sen Alexi Laihon muistoa kunnioittaen, joka oli yksi maailman parhaista kitaristeista ja yksi omista esikuvistani.

Laiho aloitti viulun soittamisen seitsemänvuotiaana osittain sen vuoksi, että hänen molemmat vanhempansa harrastivat musiikkia. Viulu korvautui kuitenkin kitaralla, kun Laiho käänsi viulunsa kitaran asentoon ja rämpytti sitä. Hänen ensimmäisen sähkökitaransa oli Tokai Stratocaster, jonka hän sai 11-vuotiaana[7]. Heavy metalin Laiho löysi isosiskonsa kaseteilta.

Musiikillista koulutustaan Laiho jatkoi Oulunkylän Pop & Jazz Konservatoriossa. Sivuinstrumenttina hänellä oli piano. Vaikka Laihosta tuntuikin toisinaan turhauttavalta soittaa tiettyjä opeteltavia kappaleita, hän oli kuitenkin käsittänyt, ettei kitaran soittamisessa voi edetä kovin pitkälle pelkän itseopiskelun kautta[7].

(https://fi.wikipedia.org/wiki/Alexi_Laiho )

Itsellänikin on samanlaista taustaa musiikkimakuni muotoutumisesta. Isoveli ja eno soittivat minulle bändejä kuten Children of Bodom, Sentenced ja In Flames. Kävin alakoulun Kallislahdessa maalla.

Menin ylpeänä uusissa mustissa Lewis-farkuissa ja mustassa hupparissa yläasteelle Talvisaloon. En päässyt jääkiekkopoikien porukkaan mukaan. Meitä Kallislahdesta tulleita nimiteltiin mm. junteiksi ja jätettiin porukan ulkopuolelle.

Ikäviä muistoja oli mm. se, että aloin ystävystyä yhden jääkiekon pelaajan kanssa. Yhtäkkiä hänen käytöksenä minua kohtaan muuttui ikäväksi. Koskaan en saanut syytä, mistä se johtui. Toisinaan huomasin, että hän oli aivan kuin eri ihminen silloin, kun hänen oma kaveriporukkansa oli lähettyvillä.

Pari vuotta siinä meni yrittäessä päästä mukaan koskaan siinä onnistumatta. Jälkeenpäin ajateltuna oli todella hullua, että yritin mm. ostaa kalliita merkkivaatteita kuuluakseni siihen porukkaan. Sain osakseni naureskelua ja haukkuja. Ysillä asiat muuttuivat. En enää välittänyt. Aloin kapinoida. Aloin toden teolla nostaa rautaa, vedin rotsin ja ketjut päälle, viikatemiespaitaa ylle ja aloin liikkua uuden porukan kanssa. Kaikki vaikutteet eivät välttämättä olleet hyväksi. Jääkiekkoporukka keksi yhä uusia haukkumanimia tämän myötä, kuten satanistinatsi, koska pukeuduin mustaan ja pääni oli kalju.

Yhtä aikaa olin kuitenkin aikuisia kohtaan kohtelias käytöskymppi siitä todisteena, pidetty isonen rippileireillä ja koulunumeronikin ihan hyviä. Silti minua haukuttiin todella loukkaavilla nimityksillä. Näytin ehkä kapinalliselta, mutta sisimmältäni en sitä ollut, enkä halunnutkaan olla. Lukiossa ulkoisen olemukseni myötä löysin uusia kavereita, jotka yllättäen kuuntelivat samaa musiikkia kuin minä. Musiikki yhdisti meidät. Monet opettajat jotenkin kammoksuivat meitä. Omat työnikin käsittelivät lähinnä metallimusiikkia ja vampyyreja. Aikuiseksi kasvettuani ja entisen luokanvalvojani yhteisessä koulutuksessa tavattuani muistan ne sanat aina: “Minä yritin pitää teidän puolia ja kertoa muille opettajille, että ei nämä pojat pahoja ole, ne vain näyttävät siltä”.

Tämän tositarinan opetus on: ota kaikki mukaan! Älä kiusaa! Älä määrittele toista ulkonäön mukaan, sillä ensivaikutelmasta ei kannata vetää kovin pitkiä johtopäätöksiä. Mene juttelemaan. Ehkä yllätyt.

Keskiviikko 3.2 vuodatuksia urheilusta ja vähän sen vierestä:

https://www.youtube.com/watch?v=ERT_7u5L0dc

Äsken kuultu kappale, Survivorin Eye of ther Tiger on tullut tutuksi Rocky nyrkkeilyelokuvista. Rocky oli yksi nuoruuden sankareistani. Ihailin myös Arnold Schwarzeneggerin hahmoja. Tosielämän sankareita minulle olivat monet urheilijat, kuten jääkiekkiekoilijat, jalkapalloilijat ja yleisurheilijat.

Kerron nyt urheilun merkityksestä omassa lapsuudessa ja nuoruudessani. Näin Some sammuu viikon aikana ehkä tästä voisi ammentaa myös vaihtoehtoja puhelimen räpläämiselle.

Pelasin toki minäkin paljon Pleikkaria nuorena, mutta keksittiin me paljon muutakin tekemistä siihen rinnalle. Ihailin erityisesti kuulantyöntäjiä ja keihäänheittäjiä. Niinpä me kaveriporukalla veisteltiin pajusta puukeihäitä ja pidettiin omia olympialaisia. Siellä pikku Seppo Rädyt ja Jan Zeleznyt nakkelivat keppiä kovien karjahdusten saattelemana. Kuulaa työnsin enimmäkseen yksinään. Se oli minun laji. Harjoitteluvälineenä minulla oli eripainoisia kiviä. Myös kilpaa juoksin. Mitaleja tuli useita. Jälkeenpäin harmittaa ainoastaan, että en ollut missään seurassa. Olisi ollut kiva nähdä, mihin ne rahkeet riittää. Toisaalta kivien ja keppien nakkelun ohella mopolla ajaminen ja kalalla käyminen oli ihan kivaa.

Talvisin leikittiin Janne Ahosta ja hypättiin minisuksilla milloin hyppyristä, milloin pihasaunan katolta. Hyppypituudet mitattiin tietenkin. Vuodet vierivät ja aloin lähestyä armeijaikää. Halusin treenata itseni hyvään kuntoon, että pärjään sissikomppaniassa. Mieleeni palautui taas kerran Rocky 4 ja harjoittelu Siperian arktisissa olosuhteissa. Juoksin lumihangessa ja kannoin puupölkkyjä olallani kuin Rocky Balboa. Useita kertoja viikossa tuli käytyä kuntosalilla, jonka viereiseltä Viremon grilliltä nappasin palariksi lörtsyn kolmella nakilla tai makkaraperunat ja ison maidon. Liikunnasta sain voimaa ja itseluottamusta, joka auttoi pääsemään yli mm. kiusaamisesta, josta eilen kerroin.

Urheilu on minulle myös näin aikuisena yksi elämän tärkeimmistä peruspilareista. Nyt olen syttynyt erityisesti Crossfitista ja juoksemisesta. Niistä saan onnistumisen kokemuksia ja hyvän irtautumisen omasta perhe- ja työarjesta. Tämän myötä haluan kannustaa kaikkia liikkumaan. Kannattaa kokeilla eri lajeja ja liikuntamuotoja. Yksi voi syttyä tanssista, toinen joukkuelajeista ja kolmas lähtee mieluiten vaikka judoon heittelemään kavereita, turvallisesti ja ohjatusti.

Paina siis tämä mieleesi: nyt liikkeelle!

Torstai on toivoa täynnä! (4.2)

Puhuin mm. siitä, että jokaisella pitäisi olla joku, jolle puhua. Avoimuutta mielenterveyteen liittyvissä asioissa tulee edelleen lisätä.

"Jos sanon niille et mul on kaikki
Hyvin, ni sillähän sen tyrin,
Ja ihan kohta kompastun"

Pete Parkkonen: Voimaa ja valoa

https://www.youtube.com/watch?v=587ybzg_sNw

Perjantain piristys! (5.2)

Monty Python: Always Look on the bright side of life: https://www.youtube.com/watch?v=X_-q9xeOgG4

Viikon vuodatukset oli hyvä päättää positiivisuuspläjäykseen, jossa tuumailin mm. sitä, että kaikkea ei kannata aina ottaa niin vakavasti, vaan kannattaa keskittää ajatuksensa virheiden ja epäonnistumisten sijaan onnistumisiin. Kerroin omia esimerkkejä sijaisuuksistani, kuten erään kerran kun jouduin käyttämään vaaleanpunaista tyttöjen pyöräilykypärää, jossa oli aah niin ihania perhosia tai se tähtihetkeni, kun menin pitämään liikuntatuntia jäälle teräsuojat jalassa... ja vielä kaksi päivää putkeen... auts! Onneksi oli kypärä! Ensimmäisen kerran säikäytti, mutta toisen kerran vähän jo nauratti siinä jäällä pötkötellessä oppilaiden töllistelessä.

Päätin päivänavauksen oman luokan oppilaideni onnistumisiin... yksi niistä päättyi näin: "... ei yksi virhe maailmaa kaada". Siinä sitä mietittävää tässä vaativassa maailmassa...

Tää onkin kivaa... nythän tää on ihan helppoo... ope tuu kattoo, miten pitkällä minä oon..."

Tunteita, kommentteja ja kokemuksia laidasta laitaan... niistä on käsityö tehty! Kaikkiin edellä mainittuihin törmään lähes jokaisella käsityön tunnilla ja minun mielestäni ne kertovat juuri siitä, mikä on käsityön tärkein tehtävä. Se ei suinkaan ole kaikkien mahdollisten tekniikoiden täydellinen hallinta, vaan itsensä haastaminen ja voittaminen, niin oppilaana kuin opettajana. 

Opettajan tehtävä on kasvattaa ja jonkin käsityötekniikan opettaminen on hyvä väylä kasvattaa monenmoisia muitakin taitoja, kuin ketjusilmukan tai lapaliitoksen tekoa. Ystäväni pyysivät minua kirjoittamaan aiheesta gradu-aineistoonsa. Tein siis työtä käskettyä ja tässä vähän muidenkin ihmeteltävksi, mitä merkityksiä minun mielestäni käsityön opettaminen ja oppiminen pitää sisällään.

Oppilaalle käsityö on monien merkitysten oppiaine. Monelle se on suosikkitunti. Toisaalta sen parissa koetaan myös paljon turhautumista, eikä itkuiltakaan vältytä. Merkityksellisyys löytyy näiden hetkien kääntämisestä voitoksi eli tiivistettynä onnistumisen kokemuksista. Kun lapsi huomaa oman pitkäjänteisen työn tuottavan tulosta, niin se motivoi työskentelemään. Jos kärsivällisyys on heikompaa sorttia, tulee opettajan jaksaa kannustaa ja tukea sekä tarvittaessa eriyttää alaspäin työtä. Motorisissa taidoissa on jonkin verran eroja ja jokaiselle pitäisi silti pystyä tarjoamaan onnistumisia. Suunnittelua lapset eivät koe kovinkaan merkitykselliseksi itse työn kannalta, mutta toisaalta kaikki pitävät yleensä piirtämisestä. Olen itse korostanut, että tärkeää ei niinkään ole, onko itse piirros hieno (ns. hyvin piirretty), vaan että siinä opitaan harkitsemaan mm. väri- ja muotovalintoja sekä vähän isommilla mittoja. Merkitys alkaa syntyä vasta, kun pääsee käsillä tekemään. Monille perinteiset tekniikat ovat hyvin mielekkäitä. Esimerkiksi virkkaus, sahaaminen ja naulaus on kivaa, vaikka aluksi vaikeaa olisikin. Maalaaminen tuntuu olevan kaikista kivaa. 

Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus STAKES:n mukaan (2007) mukaan eroperheiden määrä on lisääntynyt, kuten myös lastensuojelun asiakkaiden määrä.  Pohdin tässä kirjoituksessa näitä ilmiöitä koulutuksen järjestäjän, koulun ja opettajan näkökulmasta. Myös pienituloisten asemaan kiinnitän huomiota. Mitä tulee tuon tutkimuksen lukuihin, niin tarkemmin avohuollon tukitoimien piirissä oli n. 60 000 suomalaista vuonna 2005. Kasvu sen suhteen oli hidastunut ja pariksi vuodeksi jopa pysähtynyt. Tulokseen pitää kuitenkin suhtautua varauksellisesti, koska yhtä aikaa huostaanotettujen määrä on silti kasvanut joka vuosi 1 - 6%.

Tuoreempien tutkimusten mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten määrä on kasvanut 1990-luvun alun jälkeen jokaisena vuonna paitsi 2009. Vuonna 2012 kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna yli 17 800 lasta ja nuorta, joka on alle 18-vuotiaista noin 1,4 prosenttia väestöstä. Kiireellisesti oli sijoitettuna lähes 4000 lasta, jonka määrä on myös kasvanut vuosittain. Vuonna 2012 lastensuojelun sosiaalityön ja avohuollon asiakkaana oli 87 000 lasta ja nuorta eli vuoteen 2005 asiakkaita on tullut 27000 lisää. Lastensuojeluilmoituksia tehtiin yhteensä lähes 104 000. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL 2014.)

Vaikka kyseessä ei ole tieteellinen julkaisu, uskallan seuraavan kappaleen näkemyksissä viitata Seura-lehteen (Kauppinen, J. 2014), koska haastateltava on arvostettu nuorisotutkimuksen tutkija ja valtiotieteen tohtori. Tutkijatohtori Elina Pekkarinen pelkää hallitusten leikkausten iskevän etenkin pienituloisten perheiden lapsiin. Nykyään etenkin teini-ikäisiä otetaan huostaan. Tämä on mielenkiintoista, koska median mukaan esimerkiksi nuorten päihteiden käyttö vähenee. Nuoriso jakaantuu kuitenkin yhä selvemmin kahtia: osalla menee paremmin, kun taas toisilla ongelmat kasautuvat viinan, rikosten ja käyttäytymishäiriöiden muodossa.

Pekkarisen ennustuksen toteutuessa, huonosti voivia nuoria voi olla tulevina vuosina yhä enemmän, kun hallituksen päätökset lisäävät köyhien lapsiperheiden ahdinkoa entisestään. Hän korostaa useissa tutkimuksissa havaittua asiaa: lastensuojelun palveluita tarvitsevat nimenomaan vähätuloiset. ”Köyhyyden ja huono-osaisuuden kokemus lapsuudessa heijastuu pitkälle aikuisikään. Se on koko perheen uupumista, kyllästymistä, kasvavaa epäluottamusta järjestelmän toimivuuteen”, Pekkarinen sanoo. (Emt.)

Koulutuksen järjestäjän kannalta on yhä tärkeämpää järjestää moniammatillista tukea ja saada eri palvelut (esim. lastensuojelu ja koulut) keskustelemaan aiempaa paremmin keskenään. Ennaltaehkäisy tulisi olla erityisen tärkeää, mutta vaikeuksia aiheuttaa se, että resursseja pienennetään koko ajan, jolloin mm. erityisopettajat ja koulukuraattorit ovat tiukilla. He joutuvat pahimmillaan vastaamaan useiden eri koulujen tarpeista. Ennaltaehkäisyn ollessa aiempaa toimivampaa koulutuksen järjestäjä voisi paremmin kohdistaa resursseja.

Minkä verran ongelmien ennaltaehkäisyä voidaan sitten vastuuttaa kouluille ja opettajille? Vaikka opettajan päätehtävä on tietenkin opettaa, eikä olla terapeutti, niin silti ajattelen asian niin, että jo pelkästään olemalla ihmisläheinen ja kuunteleva, oppilaistaan välittävä aikuinen, voidaan ongelmia jollain tasolla ehkäistä. Opettajan ollessa kylmä ja etäinen jää tämä hyvä voimavara hyödyntämättä. Opettaja on kuitenkin lähtökohtaisesti se, joka on lasten kanssa tekemisissä päivittäin, joidenkin kohdalla jopa ajallisesti eniten. Hänen ollessa valppaana voidaan ongelmiin puuttua varhain. Rohkeutta se kyllä opettajalta vaatii, mutta mielummin puututaan liian varhain kuin liian myöhään. Korostan kuitenkin tässä yhteydessä sitä, että ei opettajan tarvitse alkaa ongelmia psykologina hoitamaan, vaan ennaltaehkäisemään ja sen myötä ohjaamaan lasta moniammatillisen tuen piiriin, jossa asioita aletaan ratkoa tarkemmin.

Koulun kannalta tämä tarkoittaa sitä, että koulun ja etunenässä rehtorin on edistettävä avointa ilmapiiriä opettajien ja muun henkilöstön keskuudessa. Huolista pitää pystyä keskustelemaan avoimesti, mutta tietenkin ehdottoman luottamuksellisesti, koska meitä sitoo tiukka vaitiolovelvollisuus. Oppilashuoltoryhmäpalaverien lisäksi tulisi voida keskustella myös muutenkin, jos huoli herää. Opettajan on voitava kysyä muidenkin mielipidettä ja kokemuksia. Jotkut opettajista ottavat lasten huolet vain omille harteilleen kannettavaksi, joka johtaa henkiseen stressiin ja jopa työuupumukseen.

Ei välttämättä ole hyvä, että opettaja lähtee puuttumaan sillä tavoin kodin elämään, että vanhemmat tuntevat opettajan puuttuvan heidän kasvatukseensa. Rakentava keskustelu ja ennen kaikkea ilmoitus siitä, että opettajalla on huoli herännyt voivat aluksi riittää. Lapsen oireiden jatkuessa voi olla hyvä kääntyä puolueettoman tahon puoleen eli esimerkiksi kuraattorin puoleen, koska opettajana puuttuminen voi aseman takia johtaa muihin ongelmiin. Tällä tarkoitan sitä, että opetuksen ollessa päätehtävä, vanhemmat eivät välttämättä enää keskustele siitä, koska ovat kokeneet opettajan ylittävän toimivaltansa. Opettajan tulisi kuitenkin keskittyä siihen, mitä koulussa tapahtuu. Se mitä tapahtuu kotona, on oltava hyvin sensitiivinen asian kanssa ja siksi voi olla hyvä kääntyä jonkun puolueettoman tahon puoleen.

Tarvittaessa opettajalla on velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus, jos ongelmat tuntuvat tarpeeksi vakavilta ja pitkäkestoisilta. Yliopistolla puhuttiin eräällä kurssilla, että opettajan on kuitenkin aina ennen ilmoitusta keskusteltava asiasta vanhempien kanssa, jollei kyseessä ole joku hyvin vakava tilanne tai opettajan oma turvallisuus uhattuna. Tässä vaaditaan paljon rohkeutta opettajalta, kuinka ottaa puheeksi, että aikoo tehdä lastensuojeluilmoituksen. Uskon, että kun opettaja on vastavuoroisessa ja aktiivisessa vuorovaikutuksessa kotiin, niin on edes hitusen helpompi ottaa asia esille. Voi sanoa, että asioista on keskusteltu useaan otteeseen ja opettajalla on viranomaisen velvollisuus tehdä asialle jotain, jos oireet eivät ole helpottaneet. Toki ennen sitä on konsultoitu koulun muita tahoja ja pyritty ensin sitä kautta auttamaan.

Hyvän keskusteluyhteyden luominen oppilaisiin on erityisen tärkeää. Kun opettaja kyselee muitakin kuulumisia ja on helposti lähestyttävä, niin lapset uskaltavat kääntyä hänen puoleensa myös silloin, kun jokin painaa mieltä. Oppilaista kyllä huomaa, jos jokin mättää. Monesti ongelmat kotona kasautuvat ja sitä kautta lapsi oirehtii koulussa. Voi olla köyhyyttä, päihteiden käyttöä ja riitelyä. Tilanteiden kärjistyessä yhä useampi pari päätyy eroon, joka on suuri muutos myös lapselle. Tähän opettajat joutuvat varmasti törmäämään lukemattomia kertoja työuransa aikana. Kuinka tukea lasta kriiseissä on varmasti monella opettajalla mielessä jo pelkästään siksi, että se usein näkyy muutenkin luokkaympäristössä. Yhden ongelmat säteilevät usein ympärille. Olen itse ajatellut sen niin, että opettaja ei voi lähteä ratkomaan ongelmia, mutta voi aina tarjoutua kuuntelemaan. Vastauksia ei tarvitse antaa, mutta läsnä tulee olla. Hyvän keskustelyhteyden luominen alusta asti edesauttaa opettajan ja oppilaan kohtaamista myös vaikeissa hetkissä. Jos ajattelee, että opettajan tehtävä on vain puhua ja opettaa, eikä oikeasti kuunnella, niin on kyllä väärässä ammatissa.

Käytännössä koulun ja opettajan arjessa kasvava huostaanottojen määrä näkyy siinä, että on oltava yhä useampien tahojen kanssa tekemisissä. Opettajan on oltava avoin työskentelemään kaikkien kanssa, mutta miten aika ja voimat riittävät? Mielestäni, kun asian ottaa niin, että ei itse yritä keksiä ongelmiin ratkaisua, vaan kuuntelee ja on tarpeen mukaan yhteydessä eri tahoihin, niin jaksaa myös huolehtia päätehtävästään eli opettamisesta. Antaa muiden asiaan perehtyneiden ammattilaisten tarjota ratkaisuja ja itse vain parhaansa mukaan elää lasten arjessa. Tämä tarkoittaa sitä, että opettaja ei jatkuvasti nosta esille ongelmia, vaan opettaa jokaista lasta kuten muitakin toki erityistarpeet huomioiden. Lapselle on hyvä, että on muuta ajateltavaa eli ihan tavallista koulun arkea, eikä ikävistä asioista koko ajan muistutella. Tietysti on hyvä opettajan tehdä selväksi, että aina voi nykäistä hihasta ja tulla juttelemaan, jos siltä tuntuu.

Olen kuullut, että eroperheiden lapset ovat monissa luokissa jo enemmistössä. Varmasti sitä ei käy kieltäminen etteikö tämä näkyisi koulujen arjessa. Lapselle olisi kaikista paras kasvaa ilman suuria muutoksia, mutta aina asiat ei mene niin kuin pitäisi vanhempien välillä. Loppupeleissä lienee kuitenkin parempi, että vanhemmat eroavat, kuin että joutuu elämään jatkuvan riitelyn ja ongelmien keskellä. Mutta erotaanko nykyään silti liian helposti? Ainakin olen huomannut levottomuuden kasvaneen koululuokissa. Onko se sitten suoraan verrannollinen kasvaviin erotilastoihin, vai siihen että ei erota, vai luokkakoon kasvuihin vai hallituksen leikkauksiin, niin siitä voidaan olla montaa mieltä. Oma mielipiteeni on se, että kaikki lähtee loppupeleissä turvallisesta ja tasaisesta kodista liikkeelle on vanhempia yksi tai useampi. Olisiko siis niin koulutuksen järjestäjälle kuin koko yhteiskunnalle järkevää kiinnittää huomiota enemmän kotien arkeen ja ongelmien ennaltaehkäisyyn jo siellä ennen kuin ongelmat valuvat koulumaailmaan.

Minkälaista tukea sitä sitten voisi tarjota? Pariterapia voi olla monelle hyödyllistä ja esimerkiksi kirkko tarjoaa sitä joissain kunnissa aivan ilmaiseksi. Voisiko kunnatkin jossain mittakaavassa tehdä tätä, koska kaikki eivät halua olla kirkon kanssa tekemisissä? Ainakin neuvolassa on keskusteltu paljon myös perheen tilasta. Voisiko tähän kiinnittää entistä enemmän huomiota? Ne perheet, joissa ei ole kuin yksi vanhempi, tulisi toki myös huomioida tukitoimissa. Lisäksi lastensuojelu pitäisi kyetä tulevaisuudessa näkemään positiivisemmassa valossa. Se on olemassa myös perheiden tukemista varten usein eri menetelmin. Valtaosalle se näyttäytyy kuitenkin vain negatiivisesti lastensuojeluilmoitusten ja huostaanottojen muodossa milloin liian nopeana ja milloin liian hitaana toimintana.

Yhteiskunnan tulisi olla kaiken kaikkiaan avoimempi portaalla kuin portaalla. Ongelmista puhutaan liian vähän ja moni pakenee ongelmiaan mm. päihteiden avulla. Usein sanotaan, että se mitä tapahtuu kotona, on jokaisen oma asia, mutta surullista kyllä usein suljettujen ovien takana ne ongelmat vasta näkyvätkin ja siitä kärsii koko perhe. Ensimmäisenä oireena ulospäin näkyy usein lapsen käytös koulussa ja siihen opettajan tulee kiinnittää erityistä huomiota ei ongelmien ratkaisijana, vaan ennaltaehkäisijänä ennen vakavampia haasteita. Jotkut vanhemmat eivät halua, että heidän elämäänsä puututaan, mutta olen kuullut myös tarinoita, joissa vanhemmat sanovat, että ensimmäistä kertaa joku välittää, kun opettaja on ilmaissut huolensa. Parhaimmillaan yhdessä voidaan miettiä, kuinka jatketaan ja kehen suuntaan jatkossa tulisi kääntyä, jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvä olla niin kotona kuin koulussa.

Opettajan ammatti on siitä mielenkiintoinen, että ollakseen hyvä opettaja, siitä ei selviä vain itse asiaa tekemällä eli opettamalla, vaan tarvitaan jotain muutakin. Tarvitaan välittämistä ja kuuntelemista ja kun sen oivaltaa, on kyseessä muutakin kuin työ, jolla laskut maksetaan. Ole siis läsnä ja kuuntele mitä oppilailla on sanottavanaan. Näin voit itsekin oppia joka päivä jotain uutta ja niin oma oppisikin menee paremmin perille, koska ymmärrät heitä.

Lähteet:

Kauppinen, J. Seura-lehden internet-julkaisu 2.1.2017. Lastensuojelun asiakasmäärät kasvussa – Miksi ongelmat kasautuvat samoille perheille? Jutun asiantuntijana tutkija Elina Pekkarinen. https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/lastensuojelun-asiakasmaarat-kasvussa-miksi-ongelmat-kasautuvat/  [luetu 19.7.2017]

STAKES 2007. Suomalainen lapsi 2007. https://www.stat.fi/ajk/tapahtumia/2007-04-12_esittely_suomi_lapsi.pdf [luettu 19.7.2017]

THL 2014.  Lastensuojelun asiakasmäärät. https://www.thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/johtamisen_tueksi/miten_arvioida/kustannusvaikuttavuuden_arviointi/lastensuojelun_asiakasmaarat_ja_kustannukset/lastensuojelun_asiakasmaarat [luettu 19.7.2017]

Chapman selittää kirjassaan, että suurin syy avioliiton haasteille on siinä, että puolisot eivät ymmärrä toistensa ominaista rakkauden kieltä tarpeeksi hyvin. Näitä rakkauden ilmaisumuotoja ovat yhteinen aika, rohkaisun sanat, rakkauden lahjat, palveleva mieli ja fyysinen kosketus. Jokaista tietenkin tarvitaan parisuhteessa, mutta jokin ominaisuus on aina toista ominaisempi ja siksi hämmennystä aiheuttaa, kun toinen ei huomaakaan puolisonsa rakkauden ilmaisuja. Loppujen lopuksi voi käydä niin, että niitä ei enää ilmaista, jos niille ei saada vastakaikua. Kirjan esimerkit selventävät tilanteita parhaiten. Minkä vähemmän näitä ilmaisuja siis käyttää, sen synkemmäksi tulevaisuus muuttuu. Rakastumisen huumassa nämä tulevat luonnostaan ihan pelkästä biologiasta, mutta jokainen pitempään parisuhteessa ollut tietää, että arki koittaa jossain vaiheessa. Silloin kyse on asenteesta: ”Olen naimisissa kanssasi, ja siksi päätän etsiä tästä lähtien sinun parastasi.” Eräs historiallisesti merkittävä henkilö sanoi jo 2014 vuotta sitten: ”Antakaa, niin teille annetaan. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan”. Toista ei voi väkisin muuttaa, mutta omaa käytöstään kyllä ja se kyllä palkitaan, kuten kirjassa monta kertaa tullaan huomaamaan. (Chapman 2006: 37, 162).

En ollut itsekään kunnolla antanut vaimolleni pitkään aikaan hänelle ominaista yhteistä aikaa, huomiota ja läheisyyttä. Selitin käyttäytymistäni milloin työpaineilla, milloin hänen virheillä tai omilla mokillani. Osittain taustalla vaikutti myös se, että en mielestäni ollut saanut tarpeeksi positiivisia sanoja häneltä. Esimerkiksi olisin halunnut kiitosta jostain, mutta se oli vaan unohtunut ja niimpä aloimme etääntyä. Chapmanin (49) mukaan ”katkeruuden, kaunan ja koston sanat eivät rakenna yhteyttä. Se, joka on loukannut, on kiputilanteessa aivan yhtä haavoilla kuin se, jota on loukattu. Molemmat tarvitsevat toistensa hoivaa ja armoa. Jokainen aviopari voi päättää elää tätä päivää eilisen epäonnistumisista välittämättä. Anteeksiantamus ei ole tunne; se on päätös.” Yleensä molemmissa on aina vikaa, mutta asetelma tulisi kääntää toisinpäin, ei vikoja etsien, vaan hyvää etsien. ”Avain on se, että annatte toiselle tunnustusta siitä, mistä hänessä pidätte, ja pidätytte joksikin aikaa valittamasta siitä, mistä ette pidä (Chapman, 53). Vasta kirjan myötä olemme tajunneet mikä on se asia, mitä toinen eniten tarvitsee. Ja rakastaahan ei voi koskaan liikaa, koska se kasvaa sitä mukaa, kun sitä ruokkii.

Yksi arkipäivän yleisistä ongelmista on puolison neuvominen, jopa käskeminen. Jos neuvoo silloin, kun ei ole pyydetty, synnyttää usein alentavan vaikutelman. ”Puolisot ovat harjaantuneet analysoimaan ongelmia ja etsimään niihin ratkaisuja ja unohtavat, että avioliitto on suhde, ei työprojekti tai ratkaisua vaativa ongelma”, kuten Chapman (66-67) sanoo. Rakkaus on tahdon ratkaisu, johon ketään ei voi pakottaa. Kritiikki ja vaatimukset lyövät usein kiilaa puolisoiden väliin. Arvostelulla voi kyllä saada puolison suostumaan omaan tahtoon, mutta todennäköisesti ei rakkaudesta. Rakkautta voi ohjata kauniilla ja kohteliailla pyynnöillä, kunhan muistaa itsekin tulla vastaan. Halveksunta ja nalkuttaminen ei edistä parisuhdetta. (109.) Terveessä avioliitossa näkökulmien moninaisuus on otettava huomioon ja käsiteltävä. Ei tarvitse olla samaa mieltä kaikesta, mutta erimielisyydet on pystyttävä käsittelemään mahdollisimman sopuisasti. (186.)

Chapmanin kirjan perusteella ei ole epäilystäkään, etteikö rakkaus voisi herätä avioliitossa uudelleen henkiin, koska sen verran vakavista kriiseistä kirjan esimerkkihenkilötkin ovat selvinneet. Avain on siinä, että löytää sellaisen muodon rakkaudelleen, jota puoliso ymmärtää parhaiten. Sitä on rakkauden kieli. Ja juuri työskentelemällä parisuhteen puolesta saa selville, kuinka voi tuoda esiin toistensa parhaat puolet. (153, 157). Niin jännittävää kuin alkuhuuma ja rakastumisen kokemus onkin, se on lyhytikäinen ja suureksi osaksi itsekeskeinen. Rakkaus, joka todella edistää puolison emotionaalista hyvinvointia, perustuu järkeen, tahtoon ja kurinalaisuuteen. (196.) Moni avioliitto päättyy eroon, koska puolisot eivät halua nöyrtyä palvelemaan toisiaan silloin, kun eivät saa toisiltaan rakkautta. (213.) Tässä elämän ja rakkauden koulussa minullakin on vielä paljon opittavaa ja rehellisesti voin tunnustaa, että minä olisin jo luovuttanut, jos vaimoni ei olisi niin vahva. Tajusin virheeni myöhään, mutta en liian myöhään ja siitä kiitos kuuluu Gary Chapmanin kirjalle ja periksiantamattomalle vaimolleni. Suurimmat kiitokset myös vanhemmilleni, jotka ovat olleet aina avioliiton esimerkkinä minulle. Toivon tästä kirjoituksestani olevan jotain hyötyä parisuhteessa eläville ja varsinkin heille, kenellä haasteet ovat ottamassa niskalenkkiä. Tuolloin hankkikaa tuo kirja käsiinne, koska sen esimerkit ja käytännön harjoitukset valavat uskoa riutuneempaankin rakkauteen. Nyt voin taas sanoa: olen rakastunut!

Gary Chapman 2006: Rakkauden Kieli. Aikamedia Oy (suom. Anne Leu). Alkuperäinen teos: The Five Love Languages, 1997. Moody Press, Chicago.

Loppuun vielä kappale, jonka vaimoni pari päivää sitten minulle soitatti:

http://www.youtube.com/watch?v=Yb8r3ZZAQx4

Unohtamatta meidän häätanssiamme:

http://www.youtube.com/watch?v=CvjbA2CjxnY

- Hyi, älä tule lähelle senkin likainen homo, tartutat vielä AIDSIN!

- Painu takaisin sinne mistä tulit senkin saastainen töitä tekemätön neekeri, joka yrität vaan viedä meidän työt ja naiset!

- Ja tekin vitun venakot veitte meidän maat, tänne se Karjala, vaikka pullo kerrallaan!

Pahoitteluni raflaavasta alusta, mutta tuo stereotypisointi toimikoon johdantonta päivän teemaani. Esimerkiksi homous ei ole sairaus. Se ei tartu. Ennakkoluulot tarttuvat muilta ja periytyvät kasvatuksen kautta. Toiseuden pelosta voi kuitenkin parantua ja sen voin sanoa vahvalla kokemuksen rintaäänellä. Mutta mitä onkaan tuo toiseus, sosiologian ja filosofian yksi tärkeimmistä käsitteistä. Aina erehtymättömän wikipedian mukaan se on ”käsite, jolla viitataan "toisten" pois lukemiseen yhteiskunnasta tai yhteisöstä. Sosiaalitieteissä toiseudella tarkoitetaan ryhmien välistä suhdetta, jossa sisäryhmän, ”itsen”, identiteettiä vahvistetaan suhteessa johonkin ”toiseen”, joka mielletään ulkopuoliseksi. Tyypillisesti toiseen heijastetaan ei-toivottuja ja huonoiksi miellettyjä ominaisuuksia. Toiseus hahmotetaan usein erilaisten vallan ja dominoinnin rakenteiden kautta. Esimerkiksi nainen on voitu käsittää miehen toisena tai afrikkalainen on mielletty eurooppalaisen toiseksi. Toinen on mikä tahansa, joka ei ole itse.” Ja selvennykseksi vielä, uskallan näin epätieteellisessä tekstissä viitata wikipediaan, koska olen toiseuden tematiikka paljon lukenut ihan oikeista tieteellisistä kirjoista, joten tiedän tuon viittauksen olevan riittävä ja oikeellinen tähän kohtaan.

Kerronpa muutaman omakohtaisen esimerkin toiseudesta. Täten minä toiseuden pelosta parantunut filosofi Terotes, myönnän henkisen keskusyksikköni sisältäneen joskus rasistisia ja homofobisia ajatuksia. Olen kotoisin pieneltä kylältä, jossa ei paljon näkynyt erilaisia ihmisiä. Joitakin ennakkoluuloja periytyi läheisiltä ja joitakin tarttui kavereilta matkaan. Muutokseni alkoi vasta rippikoulussa, jossa oli eri maalaisia ja värisiä nuoria. Huomasin heidän olevan ihan samanlaisia ihmisiä kuin me syntyperäiset suomalaisetkin. Aloin kyseenalaistaa omia ajatuksiani ja tuo herätys junttimaisesta tietämättömyyden unestani oli niin vahva, että se on värittänyt ihmisten kohtaamista siitä eteenpäin. Olen pyrkinyt kohtaamaan ihmiset aina persoonina, enkä jonkun luokan jäseninä. Ihminen ei voi valita väriään tai kotimaataan, eikä myöskään ole syyllinen isiensä tekoihin.

Sosiologiassa ilmiöstä käytettiin siis nimitystä toiseuden pelko. Ne (ei edes he) ovat jotakin erilaisia kuin minä. En ole tottunut niihin, joten en uskalla mennä epämukavuusalueelle ja tutustua. Kannustan kuitenkin olemaan rohkea ja kohtaamaan erilaisia ihmisiä, koska vain siten voi itsekin oppia uutta ja kasvaa ihmisenä. Ennakkoluulot mädättävät yhteiskuntaamme, aiheuttavat vastakkainasetteluja, väkivaltaa, syrjintää ja pahoinvointia. Kuitenkin kun laitetaan aivan pienet lapset leikkimään keskenään, niin he vähät välittävät siitä minkä värinen tai näköinen kaveri on. Jokaisen on siis mietittävä kontollaan mitä siirtää lapsilleen ja mitä vaikutteita välittää kavereilleen ja rakentavatko ne tasa-arvoista vai erottelevaa yhteiskuntaa. Ei kaikkien kaveri tarvitse olla, mutta jokainen tulisi kohdata ikään kuin puhtaalta pöydältä. Persoonaan liittyvät tekijät sitten ratkaisevat jatkon, ei se mitä ryhmää kukin edustaa.

Jotkut ihmiset vetoavat esimerkiksi uskonnollisiin tekijöihin erotteluissaan. Minä koen tämän enemmänkin tekopyhyytenä, koska monet uskonnot opettavat, että älä tee toisille sellaista, mitä et haluaisi itsellesi. Mahdollisten ennakoluulojen vaivatessa, tulisi aina yrittää ajatella itsensä toisen asemaan. Miltä tuntuisi itsestä, jos olisit erilainen? Miltä tuntuisi itsestä, jos olisit vihamielisessä ja vieraassa maassa? Miltä tuntuisi itsestä, jos rattijuoppo kolaroisi autoosi sytyttäen sen samalla palamaan ja pelastuisit juuri ja juuri, mutta ihmiset haukkuisivat hirviöksi, koska kasvosi ovat palaneet muodottomiksi? Miltä tuntuisi, jos lapsesi olisi homo ja joutuisit seuraamaan vuosien kiusaamista?

Loppuun murskaan vielä kaksi yleistä ennakkoluuloa, johon törmään varsinkin internetissä ja tekstiviestipalstoilla. Homous ei ole sairaus, koska sitä on historian saatossa esiintynyt huomattavasti niin eläimillä kuin ihmisilläkin. Jos jaksat googlettaa, niin materiaalia löytyy loputtomiin. Toiseksi maahanmuuttajat eivät saa enempää rahaa, kuin suomalaisetkaan. Eräs sosiaalisessa mediassa kiertävä linkki, jossa esitellään sosiaalitoimen maahanmuuttajalle myöntämiä huomattavia tukia, on inhimillinen virhe, jota pyritään yleistämään. Ja kyllä varmasti niitä huijareita löytyy niin somaleista kuin suomalaisistakin. Lisää aiheesta löytyy esimerkiksi: http://www.maailmankuvalehti.fi/artikkelit/10924

Tuohon artikkeliin on anonyymi kommentoija jättänyt mielestäni erittäin osuvan kommentin:

”Miten oikeutetaan meille suomalaisille ensin sitten vasta muille- ajattelu? Miksi oman maan kansalaiset ovat erilaisessa asemassa kuin muut? Ovatko suomalaiset työttömät/tukea tarvitsevat enemmän tarvitsevia kuin muut Suomessa asuvat maahanmuuttajat tai muut maailman ihmiset? Miksi se, että on syntynyt tietyn maan rajojen sisällä tarkoittaa, että on oikeutetumpi tukiin? Eikö se että, kuuluu ihmisrotuun, jossa kaikilla on suurin piirtein tarpeet jo riitä oikeuttamaan tukea? Eikö yhdessä maailman hyvinvoivammassa maassa riitä varaa maksaa toisille maapallon kanssa eläjille tukea elämiseen?” Niin ja meillähän ei ole nyt sotaa, joten mietitäänpä hetki isoisiämme sodissa. Eikö meidän tulisi enemmänkin tuntea empatiaa pakolaisia kohtaan, koska meidän historiastakin sotia, kuolemaa ja kärsimystä löytyy. Mielestäni Suomen viralliseen opetussuunnitelmaan tulisi upottaa ohjelma Arman ja viimeinen ristiretki, jotta tulevat aikuiset näkisivät omaa napaansa pidemmälle ja olisivat kiitollisia siitä kaikesta mitä meillä on ja mitä voimme sillä hyvällä huonompiosaisille tuoda. Onnittelut vielä Arman Alizadille kahdesta kultaisesta Venlasta, siinä meni palkinnot kyllä oikeaan osoitteeseen!

Viimeiseksi haluan tunnustaa myös oman puutteellisuuteni. Olen harmikseni huomannut ajattelevani ajoittain ennakkoluuloisesti romaneista, koska nuoruudessani jouduin heidän vainoamaksi. Toisaalta olen myös tavannut oikein ystävällisiä ja hyvätapaisia romaneja ja juuri tämän kahtiajaon takia olen pian menossa koulutuspäivään, jossa yhtenä osana on romaniennakkoluulot ja heidän kulttuurinsa. Ehkä sitten olen valaistuneempi, mutta sitä ennen voin perustella ennakkoluuloani Sokrateen loogisella syllogismilla, johon jo yhden artikkelini kommentissa aikaisemmin viittasin:

Terotes on ihminen

Kaikki ihmiset ovat erehtyväisiä

Siis Terotes(kin) on erehtyväinen

Tutkin gradussani uusien työntekijöiden sosiaalistumista ja siihen vaikuttavaa työpaikan valtakulttuuria. Tapauksessani kyseisellä työpaikalla hierarkkinen valta ei ollut vahvasti esillä tai ainakaan negatiivisessa mielessä.  Sen sijaan kehittelin kirjoittamattoman vallan käsitettä, jolla tarkoitan psykologista valtaa, joka ei perustu nimettyyn asemaan. Suurimmat ongelmat tulivat tiettyjen vanhojen työntekijöiden kautta, jotka pyrkivät korostamaan omaa kirjoittamatonta valtaansa eli työpaikassa pidempään vietettyä aikaa. Tällä vallalla he pyrkivät määrittämään miten tulee toimia. Tällöin tärkeintä ei ole yhteinen tiedon kasvu, vaan se kuka on olevinaan oikeassa. Usein tieto (=totuutena pidetty) määrittyy juuri vallan kautta. Foucault´n mukaan subjekti, tieto ja valta ovat kaikki välttämättömästi toisiinsa kietoutuneita. Niitä ei voida määritellä toisistaan eriteltynä, vaan kokonaisuus määräytyy osiensa prosessissa. (Simola, Heikkinen & Silvonen 1998, 65,70.)

Tutkielmani mukaan kommunikatiivisuus eli tiivistettynä vastavuoroinen vuorovaikutuksellisuus vaatii vielä kehittämistä tutkimallani työpaikalla etenkin uusia työntekijöitä kohtaan. Pääosin pyritään vastavuoroisuuteen ja puolueettomuuteen, mutta aina se ei toteudu. Toteutumattomuuteen vaikuttaa eniten vanhojen työntekijöiden muutosvastarinta, koska tuttu ja turvallinen työyhteisö muuntuu aina kohti tuntematonta uusien työntekijöiden tullessa. Positiivisena huomiona on tilanteen osittainen ohimenevyys. Tutustumisen myötä työyhteisö alkaa kiinteytyä uuteen muotoonsa. Se vaatii kuitenkin liikaa aikaa, koska jokainen epäonnistuneen sosialisaation vuoksi irtisanoutunut työntekijä on työnantajan tappio ja ennen kaikkea vahingollista työntekijän omalle subjektiviteetille. Lisäksi selvästä ensisijaistavasta valtajaottelusta voi jäädä negatiivinen ilmapiiri työpaikalle.

Jokainen alainen ei välttämättä tiedosta ongelmia ja siksi johtajan vastuulle jää viimeistään huolehtia jokaisen alaisen välillä toisesta kehittelemästäni käsitteestä eli kommunikatiivisesta kohtaamisesta. Tämä edellyttää osallistumisen, sitoutumisen, vastavuoroisuuden, vilpittömyyden ja rehellisyyden sekä reflektiivisyyden periaatteita (Allman 2001, 177–184; Huttunen 2003, 139–143, 164; Mezirow 1996, 25). Lisäksi on huomioitava, että työntekijöiden sosiaalistumisen ollessa kaksisuuntainen prosessi, molemmat osapuolet oppivat toisiltaan, jos vain antavat toisilleen mahdollisuuden siihen. Uuden henkilön tuoma tieto ja kriittisyys voivat avata aivan uusia kehitysuria, kun sitä vastoin vanhojen työntekijöiden käytännön kokemus voi olla suuri apu ja esimerkki tulokkaille, kun se vain annetaan oikein.

Täydellisimmillään työelämässä tämä prosessi voisi toteutua jatkuvalla itsereflektiolla omien ja toisten käsitysten suhteen, jonka jälkeen pyritään yhteisessä reflektiossa eli tasa-arvoisessa dialogissa konsensukseen. Eli totuttuja toimintatapoja on hyvä välillä vähän ravistella, ettei tapahdu paikalleen jämähtämistä, kuitenkin niin, että tekee tämän myös omille käsityksilleen. Sen jälkeen jokaisen on sanottava mielipiteensä kuitenkin niin, ettei se loukkaa muiden vastaavia. Näistä kun saadaan kompromissi luotua, jonka luomiseen kaikki ovat osallistuneet ja sitoutuneet, myös tulos on kestävin. Asenteellinen muutos on kaikista vaikein: ei mielipidekilpailun, vaan yhteisen tiedon kasvun ja kehittymisen vuoksi!

Huttunen ja Heikkinen (2004, 163–169, 172) tarjoavat artikkelissaan ratkaisuksi tunnustuksen positiivista kehää, jossa on paljon samaa kommunikatiivisuuden ihanteen kanssa. Heidän mukaan tunnustuksen saaminen tai sen puuttuminen vaikuttavat työpaikan ilmapiiriin. Positiivinen kehä muodostuu vastavuoroisesta tunnustuksesta, jossa ihmiset kunnioittavat toisiaan ja heidän kykyjään sekä työtään. Negatiivisessa kehässä ihmiset sen sijaan väheksyvät toisiaan, joka johtuu vääränlaisesta kilpailusta.

Jokaisen työntekijän tulisi työhistoriaan katsomatta antaa toisilleen tunnustusta. Tämä ei tarkoita ettei toiselle voisi antaa kriittistä palautetta työhön liittyen, mutta sen voi antaa rakentavassa, välittävässä ja arvostavassa hengessä samalla kehittäen omaa kykyään ottaa asiallista kritiikkiä vastaan. Tällöin tulokset paranevat, koska jokainen tekee parhaansa, kun heitä arvostetaan. Tämä näkyy niin yksilöiden omassa työilossa, kuin koko työyhteisön parantuneessa ilmapiirissä ja yhteenkuuluvuudessa. Liian usein tuntuu olevan tyypillistä, että palautetta annetaan vain silloin, kun toinen tekee virheen, eikä silloin kun toinen onnistuu. Tämä ei kehitä yksilön itsetuntoa, vaan voi aiheuttaa työntekijän totaalisen romahtamisen, jos itsetunto on jo valmiiksi heikko. Positiivinen tunnustuksen kehä sen sijaan kehittää yksilölle itsetunnon, jossa jokainen yksilö tuntee, että he ovat tärkeitä koko yhteisölle. (Emt.) Jokaisen yksilön välinen kommunikatiivinen, keskusteleva ja arvostava kohtaaminen on siis tärkeää koko työyhteisölle.

Organisaation merkitysrakenteiden on oltava avoimia, jotta uudet työntekijät pääsevät niihin mahdollisimman nopeasti sisälle. Ilman vastavuoroisuutta, opittu on kuitenkin vain sisäistämistä, ei yhteistä muokkaamista. Tällöin ei tapahdu tiedon kasvua koko organisaation tasolla. Sosialisaatio vie silti aikaa ja juuri siksi johtajan on oltava entistä valppaampana aina, kun uusia työntekijöitä liittyy työyhteisöön. Johtopäätöksenä voidaan sanoa, että kun sosialisaatio on saatu päätökseen, ei saa tuudittautua nykytilanteeseen. Jatkossa organisaatio saa kuitenkin taas uusia työntekijöitä, jolloin on muistettava esiin nostamani periaatteet. Jos reflektiivisyys unohtuu, niin itsestäänselvyydet ottavat vallan. Tämä ei edistä henkilöstön kehitystä eikä organisaation kasvua. Olisiko sosialisaatioon käytettyä aikaa sitten mahdollista tehostaa? Nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa pyritään tehostamaan ja kehittämään resurssien puitteissa mahdollisimman monia organisaatioihin vaikuttavia tekijöitä. Tutkielmani perusteella, työntekijöiden sosialisaatio on yksi tällainen tekijä ja se onnistuu parhaiten kommunikatiivisen kohtaamisen kautta. Tämä ei vie yrityksiltä kohtuuttomia resursseja, mutta se vaatii useita (haastaviakin) asenteellisia muutoksia, niin uusilta kuin vanhoilta työntekijöiltä sekä ennen kaikkea johdolta.

Varsinkin aloilla, joissa on paljon nuoria työntekijöitä johtaja voi parhaimmillaan olla kasvun mahdollistaja, aktivoija, valmentaja ja kasvattaja. Eli toisin sanoen johtaja ei aina suoraan sano miten asiat tulee tehdä, vaan saa kriittisillä kysymyksillä alaisen itse oivaltamaan, kuinka toimia. Tämä edistää alaisen itsetuntoa kohottavaa oppimista. Kestin, Syväjärven ja Stenvallin (2009) mukaan henkilöstön kehittämisen tärkeimmät osa-alueet ovat hyvä esimiestyö ja toimintakulttuurin muutos koko työyhteisössä. Heidän tutkimuksessaan keinona oli käytetty HRIS-järjestelmää (Human Resource Information System), jossa pyrittiin tunnistamaan henkilöstön kyvykkyyksiä ja kehittämiskohteita. Tämä tehtiin yhdessä johdon ja alaisten kesken. Myös toimenpiteet on päätettävä yhdessä. Alaisten osallistuminen henkilöstön kehittämiseen lisää motivaatiota parannuksiin. Lisäksi tarvitaan aktiivista seurantaa ja tulosten arviointia. Tuloksia ei saada, jollei toimintakulttuuri tue muutosta.

Ulkopuoliset tukitoimet voivat olla tarpeellisia henkilöstön kehittämisessä, mutta pääosin henkilöstö itse esimiehensä tukemana ja johtamana kehittää itseään. Tähän tarvitaan mm. vastavuoroista vuorovaikutusta, aktiivista palautteen antoa, emotionaalista intelligenssiä eli sosiaalista taitavuutta, yhteisöllisyyttä, hiljaisen tiedon jakamista ja ratkaisukeskeisyyttä. Juuri tässä on ensimmäinen askel, joka työyhteisöjen tulisi tajuta ottaa. Henkilöstön kehittämiseen turvaudutaan joskus liian myöhään, kun ongelmat ovat jo syntyneet. Emotionaalinen älykkyys ja yhteisöllisyys ovat työhyvinvoinnin ja sen myötä menestyvän työyhteisön peruspilareita. Hyvä tilannetaju, tietoisuus omista ja toisten kyvyistä, ristiriitojen rakentava käsittely, hyvä ryhmähenki sekä vuorovaikutuksellinen ja valmentava esimiestoiminta ovat osa tätä.

Etenkin aloilla, joilla varsinainen palkkiojärjestelmä on suppeampi, on paneuduttava Ruohotien (1998a, 130–142; 1998b, Ruohotie & Honka 2002, 22, 44, 48–51) kannustavaan ja oppimista edistävään johtamiseen.  Johtamisessa parhaat tavat motivoida henkilöstöä liittyvät arvostuksen ja tunnustuksen antamiseen. On kuitenkin muistettava ettei alennu turhaan imarteluun, koska se koetaan vain yhtenä hallitsemisen keinona. Kohteliaisuudet kuten ”me ei ikinä tultas toimeen ilman sinua” ja ”kerrassaan suurenmoista työtä” voidaan kokea tekoon nähden yliampuvina sekä epämääräisinä ja yleistävinä. Tunnustus on annettava heti ja yksityiskohtaisesti, koska silloin työntekijä luottaa enemmän palautteeseen ja voi ottaa siitä opikseen. Tunnustusta on jaettava muullekin kuin huippusuoriutumiselle, koska vankka arkityö pitää yrityksen hengissä. Pelkkä palkka ei yleensä riitä ulkoisena motivaattorina kovin pitkäksi aikaa, vaan tarvitaan myös sisäistä motivaatiota (Ruohotie 1985, 81). Tämä rakentuu yleensä vain palautteen kautta, jonka antamisen tapoja olisi minusta mielenkiintoista tutkia jatkossa, kuten työmotivaatiota laajemminkin.

Tarkemmin muutos pelkästä rahallisesta palkitsemisesta kehittyneempiin palkitsemisen muotoihin on huomattu jo aikoja sitten, kuten Ruohotie (1985, 49) on todennut. Motivaation virittäminen on yhdistetty yksipuolisesti palkkaan ja ylenemiseen, mutta ns. sosiaalisten palkkioiden käyttöä aliarvioitu. ”Näillä tarkoitetaan mm. huomaavaisuudenosoitusta, kohteliaisuutta, kiitosta, rohkaisua ja tunnustusta. Sielläkin missä suorituspalkkaus ja ylennyksen saaminen eivät voi tulla kysymykseen, on mahdollista turvautua sosiaalisten palkkioiden käyttöön.” Tämä katkelma puolustaa erittäin hyvin sosiaalisten palkkioiden käyttöä aloilla, joilla on paljon osa-aikaisia, joilla ei olekaan tarkoitus ylentyä ja palkkakaan ei ole kummoinen, mutta työmotivaatiota silti tarvitaan. Lisäksi sosiaalisten palkkioiden etuna on, että niitä voidaan antaa tarvittaessa silloinkin, kun työ on meneillään. Pienet positiiviset huomionosoitukset työvuoron aikana piristävät päivää ja luovat yhteishenkeä.

Loppuyhteenvetona esitän luomani kuvion, johon olen tiivistänyt koko tutkielmani ytimen:

Kuvio kuvaa uusien työntekijöiden sosiaalistumista ajallisena prosessina, jossa voidaan päätyä onnistuneeseen – tai epäonnistuneeseen lopputulokseen. Kolmiossa ovat uusien ja vanhojen työntekijöiden sekä johtajan välinen kehä. Tähän vaikuttavat monet tutkielmassani esille tulleet asiat, kuitenkin niin, että prosessi muodostuu perehdyttämisen ja organisaatiokulttuurin omaksumisen kautta yhteisessä vuorovaikutuksessa, jossa onnistuneeseen sosiaalistumiseen tarvitaan kommunikatiivista kohtaamista kaikkien välillä, jolloin parhaimmillaan lopputuloksena on voimaantunut eli kehittynyt työyhteisö. Tässä prosessissa uudet työntekijät nähdään voimavarana ja uuden innon lähteenä, eikä uhkana. Tämän vuoksi voidaan puhua voimaantuneesta työyhteisöstä, koska tavoitteena on niin yksilöiden kuin yhteisön kehittyminen.

Lähteet:

Allman, P. 2001. Critical education against global capitalism. Karl Marx and revolutionary critical education. Westport, CT: Bergin & Garvey.

Huttunen, R. 2003. Kommunikatiivinen opettaminen. Indoktrinaation kriittinen teoria. Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy.

Huttunen, R. & Heikkinen, L.T. 2004. Teaching and the dialectic of recognition. http://www.tandfonline.com/doi/pdf/10.1080/14681360400200194  [luettu: 4.1.2014]

Kesti, M., Syväjärvi, A. & Stenvall, J. 2009. Hiljaiset signaalit HRIS: yksi ratkaisu organisaation inhimillisen pääoman ja henkilöstötuottavuuden kehittämisessä. Hallinnon tutkimus 1, 46–61.

Mezirow, J. 1996. Uudistava oppiminen. Kriittinen reflektio aikuiskoulutuksessa. Suom. Leevi Lehto. Helsingin yliopiston ja Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus.

Ruohotie, P. 1985. Kannustava työyhteisö. Tutkimustulosten avaama näkökulma esimiesten johtamistaidon kehittämiseen. Tampereen yliopiston Hämeenlinnan opettajan-koulutuslaitos. Julkaisu N:o 12.

Ruohotie, P. 1998a. Motivaatio, tahto ja oppiminen. Helsinki: Edita.

Ruohotie, P. 1998b. Oppimalla osaamiseen ja menestykseen. Helsinki: Edita.

Ruohotie, P. & Honka, J. 2002. Palkitseva ja kannustava johtaminen. Helsinki: Edita.

Simola, H., Heikkinen, S. & Silvonen J. 1998. A catalog of possibilities: Foucaultian histo-ry of truth and education research. Teoksessa: T. Popkewitz & M. Brennan (ed.) Foucault´s challenge. Discourse, knowledge and power in education. New York: Teachers College Press, 64–90.

"Pitkän päälle elämä vain on ollut kovin kovaa, etäistä ja tunteetonta suoritteista puskua päivästä toiseen. Pärjääminen on sukua superreippaudelle, yltiövahvuudelle ja pakkopositiivisuudelle." Miksi ihminen rakentaa itselleen tällaisen kuoren, jossa kauhukseni huomaan omia piirteitänikin? Onko kyse näyttämisen halusta, velvollisuudentunnosta, kasvatuksesta vai peräti evoluutiotaistelusta, jossa vain vahvimmat pärjäävät? Olivat syyt mitkä tahansa, niin kyllähän se rasittaa ensin henkisesti ja sitten fyysisesti. Yksi yleinen nuorten aikuisten "pärjäämisestä" johtuvan uupumuksen taustalla oleva tekijä on vaativat vanhemmat, jotka lähes pakottavat opiskelemaan, raatamaan ja menestymään.

Itseeni suomalaisen pärjäämisen kulttuuri on annettu jo äidinmaidossa ja maalla kasvaneena töitä on opittu tekemään kovasti lapsesta pitäen. Erikoiseksi tilanteeni tekee kuitenkin se, että äitini ei ole koskaan vaatimalla vaatinut minua esimerkiksi opiskelemaan kovasti, mutta silti tunnen pärjäämisen rasitteen itsessäni. Hän on positiivisesti jaksanut kannustaa vuodesta toiseen. Jos päänsisäinen pärjääjän ääneni ei ole äitini, niin kenen sitten? Olen tätä asiaa puntaroinut paljon ja tajunnut sen olevan puoli persoonastani jota aikoinaan koulussa henkisesti lyötiin. Opin näyttämään, että kyllä minä pärjään perkele, jota sitten myöhemmin saatu menestys ruokki entisestään!

Hauskanpidolla eli sillä "elämisellä" olen oppinut torjumaan pärjäämisen rasitteesta johtuvia turhaumia, mutta siitä päästäänkiin dilemmaan, kumpi on tärkeämpää. Toisaalta haluaisin menestyä elämässä, mutta toisaalta myös nauttia siitä täysin rinnoin. Tämän tasapainon löytäminen on yksi aikuisuuteen siirtyvän kehitystehtävistä, joka tulee ratkaista. Yhdet keskittyvät pärjäämiseen, toiset pistävät ranttaliksi ja kuitenkin pärjäävät oppien kantapään kautta tuon tasapainon ja kolmas sakki sitten vaan pistää ranttaliksi, mutta ei enää sen takia pärjääkään. Kuinka tuo tasapaino on sitten mahdollista löytää? Uskon sen löytyvän sisäisen motivaation kautta eli toisin sanoen löytää oman tiensä, nauttii todella tekemästään ja on myös hyvä siinä. Entä jos siihen ei annetakaan mahdollisuutta yhä kiristyvän kilpailuyhteiskunnan takia? No sitten on kait vaan pärjättävä...

Kallio sanoo: "Vahvempi ja inhimillisempi on se, joka välillä uskaltaa olla pärjäämättä." Tunnustan, en minäkään aina pärjää. Vahva saa olla, muttei särkymätön. Kukaan ei ole särkymätön (kukaan ei ole vielä selvinnyt täältä hengissä). Ihminen on haavoittuvainen, niin minäkin. Uskallatko sinä tunnustaa?

Esimerkiksi masennus on ollut varsinkin suomalaisten miesten keskuudessa tabu ja tämän pidättyvyyden seuraukset näkyvät mm. alkoholismissa ja itsemurhissa. Ja sitten suomalaisia pidetään melankolisena kansana. No mutta kun sauna, sisu ja kossu... eikö olisi aika lähteä rakentamaan avoimempaa keskustelukulttuuria tähän yhteiskuntaan ja varsinkin meille miehille? Ole avoin, ota kaveria kädestä kiinni (ei homolla tavalla), halaa ja keskustele. Mutta kun suomalainen mies ei puhu eikä pussaa (ainakaan miestä, edes poskelle). Ei ihmekään jos tekee vähän mieli hakata vaimoaan, jos ei voi kenellekään muullekaan pahaa oloaan purkaa. Enkä todellakaan puolustele vaimonhakkaajia, vaan haluan nostaa esille myös miesten pahan olon, johon on löydettävä parempia keinoja tarttua.

PS. Edellisen kappaleen homoviittaus oli vain Radio Rockilta peräisin oleva vitsi, vaikkakin monelle miehelle ripaus tai kuutio jos toinenkin avoimuutta voisi tehdä ihan hyvää. Suvaitsevaisuusteemoihin tulen palaamaan myöhemmin blogissani.

PPS. Mikko Herrasen kappale "Liian syvällä" kertoo oivasti tämän illan teemastani:

http://www.youtube.com/watch?v=ClYyil1vbFY

Kysy itseltäsi mikä on juuri sinun elämäsi tarkoitus? Oletko 100% varma vastauksesta ja valinnoistasi? Ja vaikka nyt olisit varma, niin entä jos ne muuttuvatkin matkan varrella? Joskus tuntuu, että maailma on vain arvoitus, johon ihminen etsii väkisin reittiä, karttaa, opastusta, vastauksia, ratkaisuja, varmasti myös sitä voittopottia kuitenkin kadottaen kompassinsa ja eksyen polulta palaten toivottavasti taas lähempänä maalia. Välillä voi jopa palata lähtöruutuun... määräytyykö tämä kasasta valintoja tai kenties kohtalosta vai oliko onni onnettomuudessa, kuten sananlaskussa sanotaan?

Onko elämä jopa sattuman kauppaa, mitä sekin kaupankäynti sitten ikinä onkaan? Oli miten oli, mutta pohdittavaa maailman olemuksen arvoituksellisuudessa ja oman reitin löytämisessä riittää. Toisaalta Wittgensteinkin sanoi, että suurin mysteeri ei ole se miten maailma on, vaan, että se on.

Tuleva vuosi on taas yksi kysymysmerkki, joten pitäisi vaan tyytyä toistaiseksi edm. filosofin ohjeeseen: mistä ei voi puhua selvästi, on vaiettava. Entä jos on kärsimätön? Miksi on etsittävä ratkaisuja tässä ja nyt heti, kun kone on jo muutenkin ylikuumenemassa? Entäpä se kuuluisa "go with the flow"? Ja en ole syönyt sieniä sitten joulun, olen vaan jännän äärellä, unettomana yössä ihmettelemässä mitä uusi vuosi tuo taas tullessaan...