tiistai, 29. kesäkuu 2021

Vuodatuksia "ihan vaan läpällä"

Somesta olen saanut lukea kuinka jotkut toivovat, että Elokapinan päälle ajetaan, kuinka Pietarissa käyneet jalkapalloturistit sietäisivät sammua talvella hankeen ja kuinka Pride-porukka pitäisi kivittää. Myös valtakunnan pääpoliitikot saavat osakseen painokelvotonta tekstiä unohtamatta niitä monia ehdokkaita, jotka kuntavaalikampanjan aikana saivat osakseen törkyä.

 

Tämä on huolestuttava suuntaus. En kiellä sitä, etteikö ihmisillä olisi oikeus vihata erilaisia asioita tai ylipäätään olla eri mieltä. Kuitenkin kun sitä omassa vauhkossaan jatkuvasti tuodaan julkiseen tilaan, luo se toimintakulttuuria, joka ei mieltä lämmitä. Viha ruokkii vihaa. Viha sumentaa ajattelua. Kun tunteet ovat pinnassa, harkinta usein unohtuu.

 

Nykyään tehdään asioita “ihan vaan läpällä”. Koulumaailmassa törmää usein siihen, että huumorin varjolla esimerkiksi nimitellään toisia, jopa kiusataan “läpällä”. Aikuisten tehtävä on näyttää mallia. Omat ennakkoluulot ja aggressiot pitäisi pystyä purkamaan muulla tavoin, kuin läyhäämällä somessa. Myönnän, että itsekin olen joskus tunteenpuuskissani painanut enteriä ennen perusteellista harkintaa. Olen ollut harmissani ja pyytänyt anteeksi.

 

Jotkut kokevat anteeksipyytelyn heikkoutena. Sananvapauteen on aina helppo vedota. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Kirjoitettu teksti jättää myös paljon enemmän tilaa tulkinnalle. Keskustellessa asioita voi tarkentaa ja kysyä heti, jos mikä mietityttää. Keskustelu kasvotusten on paljon hedelmällisempää. Asiat, joita somessa kirjoitellaan, jäisi monelta sanomatta kasvotusten. Olen yrittänyt lapsille opettaa, että se mitä nettiin kirjoitat, pitäisi pystyä sanomaan vaikka omalle äitille.

 

Suurin osa ihmisistä tuomitsee vihapuheen. Haluan, että ihmiset kiinnittäisivät vielä enemmän huomiota siihen, mitä tehdään huumorin varjolla. Poliitikkojen vastuu on vielä suurempi. En haluaisi nähdä yhtään mukahauskaa meemiä, jotka loukkaavat joko jotain tiettyä ihmistä tai kokonaista ihmisryhmää. Monesti sanotaan, että "minulla on oikeus" tehdä sitä, tätä ja tuota. Oikeuden rinnalla kulkee kuitenkin myös vastuu ja velvollisuus. Sitä ei pidä unohtaa.

 

Tero Juuti, Savonlinnan uusi kaupunginvaltuutettu (Liike Nyt)

perjantai, 12. helmikuu 2021

Vuodatuksia opettajuudesta ja lasten pahoinvoinnista - COVID-19 rerelease

Kesällä 2017 julkaisemani teksti on noussut koronan myötä taas valitettavan ajankohtaiseksi, joten julkaisen sen uudestaan hieman muokattuna. Käsittelen tässä kirjoituksessa opettajuutta lasten ja kotien pahoinvoinnin näkökulmasta. Ja nyt en siis puhu siitä, että oksettaa, vaan siitä, että tuntuu pahalta mielessä ja sydämessä. Kotona vaan riidellään ja huudetaan. Kukaan ei ymmärrä. Koulu ei kiinnosta ja kaikki on ihan tyhmiä. Elämä on tyhmää. Haluan vain huutaa, mutta kukaan ei kuule...

 

Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus STAKES:n mukaan (2007) mukaan eroperheiden määrä on lisääntynyt, kuten myös lastensuojelun asiakkaiden määrä.  Pohdin tässä kirjoituksessa näitä ilmiöitä koulutuksen järjestäjän, koulun ja opettajan näkökulmasta. Myös pienituloisten asemaan kiinnitän huomiota. Mitä tulee tuon tutkimuksen lukuihin, niin tarkemmin avohuollon tukitoimien piirissä oli n. 60 000 suomalaista vuonna 2005. Kasvu sen suhteen oli hidastunut ja pariksi vuodeksi jopa pysähtynyt. Tulokseen pitää kuitenkin suhtautua varauksellisesti, koska yhtä aikaa huostaanotettujen määrä on silti kasvanut joka vuosi 1 - 6%.

 

Tuoreempien tutkimusten mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten määrä on kasvanut 1990-luvun alun jälkeen jokaisena vuonna paitsi 2009. Vuonna 2012 kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna yli 17 800 lasta ja nuorta, joka on alle 18-vuotiaista noin 1,4 prosenttia väestöstä. Kiireellisesti oli sijoitettuna lähes 4000 lasta, jonka määrä on myös kasvanut vuosittain. Vuonna 2012 lastensuojelun sosiaalityön ja avohuollon asiakkaana oli 87 000 lasta ja nuorta eli vuoteen 2005 asiakkaita on tullut 27000 lisää. Lastensuojeluilmoituksia tehtiin yhteensä lähes 104 000. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL 2014.)

 

Vaikka kyseessä ei ole tieteellinen julkaisu, uskallan seuraavan kappaleen näkemyksissä viitata Seura-lehteen (Kauppinen, J. 2014), koska haastateltava on arvostettu nuorisotutkimuksen tutkija ja valtiotieteen tohtori. Tutkijatohtori Elina Pekkarinen pelkäsi leikkausten iskevän etenkin pienituloisten perheiden lapsiin. Nykyään etenkin teini-ikäisiä otetaan huostaan. Tämä on mielenkiintoista, koska median mukaan esimerkiksi nuorten päihteiden käyttö vähenee. Nuoriso jakaantuu kuitenkin yhä selvemmin kahtia: osalla menee paremmin, kun taas toisilla ongelmat kasautuvat viinan, rikosten ja käyttäytymishäiriöiden muodossa.

 

Pekkarisen ennustuksen toteutuessa, huonosti voivia nuoria voi olla tulevina vuosina yhä enemmän. Hän korostaa useissa tutkimuksissa havaittua asiaa: lastensuojelun palveluita tarvitsevat nimenomaan vähätuloiset. ”Köyhyyden ja huono-osaisuuden kokemus lapsuudessa heijastuu pitkälle aikuisikään. Se on koko perheen uupumista, kyllästymistä, kasvavaa epäluottamusta järjestelmän toimivuuteen”, Pekkarinen sanoo. (Emt.) Koronaepidemia on lisännyt lasten ja nuorten syrjäytymistä ja heikentänyt perheiden hyvinvointia (https://thl.fi/fi/web/hyvinvointi-ja-terveyserot/ajankohtaista/koronaepidemia-ja-eriarvoisuus ja https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/kotimaa/artikkeli-1.1125745).

 

Koulutuksen järjestäjän kannalta on yhä tärkeämpää järjestää moniammatillista tukea ja saada eri palvelut (esim. lastensuojelu ja koulut) keskustelemaan keskenään. Ennaltaehkäisy tulisi olla erityisen tärkeää, mutta vaikeuksia aiheuttaa se, että resursseja pienennetään koko ajan, jolloin mm. erityisopettajat ja koulukuraattorit ovat tiukilla. He joutuvat pahimmillaan vastaamaan useiden eri koulujen tarpeista. Ennaltaehkäisyn ollessa aiempaa toimivampaa koulutuksen järjestäjä voisi paremmin kohdistaa resursseja. Nyt kuraattoreiden, psykologien ja sosiaalityöntekijöiden aika ei yksinkertaisesti riitä. Resursseja ei ole tarpeeksi.

 

Minkä verran ongelmien ennaltaehkäisyä voidaan sitten vastuuttaa kouluille ja opettajille? Vaikka opettajan päätehtävä on tietenkin opettaa, eikä olla terapeutti, niin silti ajattelen asian niin, että jo pelkästään olemalla ihmisläheinen ja kuunteleva, oppilaistaan välittävä aikuinen, voidaan ongelmia jollain tasolla ehkäistä. Opettajan ollessa etäinen jää tämä hyvä voimavara hyödyntämättä. Opettaja on kuitenkin lähtökohtaisesti se, joka on lasten kanssa tekemisissä päivittäin, joidenkin kohdalla jopa ajallisesti eniten. Hänen ollessa valppaana voidaan ongelmiin puuttua varhain. Rohkeutta se kyllä opettajalta vaatii, mutta mielummin puututaan liian varhain kuin liian myöhään. Korostan kuitenkin tässä yhteydessä sitä, että ei opettajan tarvitse alkaa ongelmia psykologina hoitamaan, vaan ennaltaehkäisemään ja sen myötä ohjaamaan lasta moniammatillisen tuen piiriin, jossa asioita aletaan ratkoa tarkemmin.

 

Koulun kannalta tämä tarkoittaa sitä, että koulun ja etunenässä rehtorin on edistettävä avointa ilmapiiriä opettajien ja muun henkilöstön keskuudessa. Huolista pitää pystyä keskustelemaan avoimesti, mutta tietenkin ehdottoman luottamuksellisesti, koska meitä sitoo tiukka vaitiolovelvollisuus. Oppilashuoltoryhmäpalaverien lisäksi tulisi voida keskustella myös muutenkin, jos huoli herää. Opettajan on voitava kysyä muidenkin mielipidettä ja kokemuksia. Jotkut opettajista ottavat lasten huolet vain omille harteilleen kannettavaksi, joka johtaa henkiseen stressiin ja jopa työuupumukseen. Osa taas vie asioita eteenpäin, mutta törmää siihen, että asiat eivät etene riittävällä nopeudella resurssipulan vuoksi.

 

Ei välttämättä ole hyvä, että opettaja lähtee puuttumaan sillä tavoin kodin elämään, että vanhemmat tuntevat opettajan puuttuvan heidän kasvatukseensa. Rakentava keskustelu ja ennen kaikkea ilmoitus siitä, että opettajalla on huoli herännyt voivat aluksi riittää. Lapsen oireiden jatkuessa voi olla hyvä kääntyä puolueettoman tahon puoleen eli esimerkiksi kuraattorin puoleen, koska opettajana puuttuminen voi aseman takia johtaa muihin ongelmiin. Tällä tarkoitan sitä, että opetuksen ollessa päätehtävä, vanhemmat eivät välttämättä enää keskustele siitä, koska ovat kokeneet opettajan ylittävän toimivaltansa. Opettajan tulisi kuitenkin keskittyä siihen, mitä koulussa tapahtuu. Se mitä tapahtuu kotona, on oltava hyvin sensitiivinen asian kanssa ja siksi voi olla hyvä kääntyä jonkun puolueettoman tahon puoleen.

 

Tarvittaessa opettajalla on velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus, jos ongelmat tuntuvat tarpeeksi vakavilta ja pitkäkestoisilta. Opettajan on kuitenkin aina ennen ilmoitusta keskusteltava asiasta vanhempien kanssa, jollei kyseessä ole joku hyvin vakava tilanne tai opettajan oma turvallisuus uhattuna. Tässä vaaditaan paljon rohkeutta opettajalta, kuinka ottaa puheeksi, että aikoo tehdä lastensuojeluilmoituksen. Uskon, että kun opettaja on vastavuoroisessa ja aktiivisessa vuorovaikutuksessa kotiin, niin on edes hitusen helpompi ottaa asia esille. Voi sanoa, että asioista on keskusteltu useaan otteeseen ja opettajalla on viranomaisen velvollisuus tehdä asialle jotain, jos oireet eivät ole helpottaneet. Toki ennen sitä on konsultoitu koulun muita tahoja ja pyritty ensin sitä kautta auttamaan.

 

Hyvän keskusteluyhteyden luominen oppilaisiin on erityisen tärkeää. Kun opettaja kyselee muitakin kuulumisia ja on helposti lähestyttävä, niin lapset uskaltavat kääntyä hänen puoleensa myös silloin, kun jokin painaa mieltä. Oppilaista kyllä huomaa, jos jokin mättää. Monesti ongelmat kotona kasautuvat ja sitä kautta lapsi oirehtii koulussa. Voi olla köyhyyttä, päihteiden käyttöä ja riitelyä. Tilanteiden kärjistyessä yhä useampi pari päätyy eroon, joka on suuri muutos myös lapselle. Tähän opettajat joutuvat varmasti törmäämään lukemattomia kertoja työuransa aikana. Kuinka tukea lasta kriiseissä on varmasti monella opettajalla mielessä jo pelkästään siksi, että se usein näkyy muutenkin luokkaympäristössä. Yhden ongelmat säteilevät usein ympärille. Olen itse ajatellut sen niin, että opettaja ei voi lähteä ratkomaan ongelmia, mutta voi aina tarjoutua kuuntelemaan. Vastauksia ei tarvitse antaa, mutta läsnä tulee olla. Hyvän keskustelyhteyden luominen alusta asti edesauttaa opettajan ja oppilaan kohtaamista myös vaikeissa hetkissä. Jos ajattelee, että opettajan tehtävä on vain puhua ja opettaa, eikä oikeasti kuunnella, niin on kyllä väärässä ammatissa.

 

Käytännössä koulun ja opettajan arjessa kasvava huostaanottojen määrä näkyy siinä, että on oltava yhä useampien tahojen kanssa tekemisissä. Opettajan on oltava avoin työskentelemään kaikkien kanssa, mutta miten aika ja voimat riittävät? Mielestäni, kun asian ottaa niin, että ei itse yritä keksiä ongelmiin ratkaisua, vaan kuuntelee ja on tarpeen mukaan yhteydessä eri tahoihin, niin jaksaa myös huolehtia päätehtävästään eli opettamisesta. Antaa muiden asiaan perehtyneiden ammattilaisten tarjota ratkaisuja ja itse vain parhaansa mukaan elää lasten arjessa. Tämä tarkoittaa sitä, että opettaja ei jatkuvasti nosta esille ongelmia, vaan opettaa jokaista lasta kuten muitakin toki erityistarpeet huomioiden. Lapselle on hyvä, että on muuta ajateltavaa eli ihan tavallista koulun arkea, eikä ikävistä asioista koko ajan muistutella. Tietysti on hyvä opettajan tehdä selväksi, että aina voi nykäistä hihasta ja tulla juttelemaan, jos siltä tuntuu.

 

Eroperheiden lapset ovat monissa luokissa jo enemmistössä. Varmasti sitä ei käy kieltäminen etteikö tämä näkyisi koulujen arjessa. Lapselle olisi kaikista paras kasvaa ilman suuria muutoksia, mutta aina asiat ei mene niin kuin pitäisi vanhempien välillä. Loppupeleissä lienee kuitenkin parempi, että vanhemmat eroavat, kuin että joutuu elämään jatkuvan riitelyn ja ongelmien keskellä. Mutta erotaanko nykyään silti liian helposti? Ainakin olen huomannut levottomuuden kasvaneen koululuokissa. Onko se sitten suoraan verrannollinen kasvaviin erotilastoihin, vai siihen että ei erota, vai luokkakoon kasvuihin ja muihin leikkauksiin, niin siitä voidaan olla montaa mieltä. Oma mielipiteeni on se, että kaikki lähtee loppupeleissä turvallisesta ja tasaisesta kodista liikkeelle on vanhempia yksi tai useampi. Olisiko siis niin koulutuksen järjestäjälle kuin koko yhteiskunnalle järkevää kiinnittää huomiota enemmän kotien arkeen ja ongelmien ennaltaehkäisyyn jo siellä ennen kuin ongelmat valuvat koulumaailmaan.

 

Minkälaista tukea sitä sitten voisi tarjota? Yksilön voimien loppuessa voi olla yhteydessä kunnan mielenterveyden akuuttityöryhmään. Yhteisissä ongelmissa pariterapia voi olla monelle hyödyllistä ja esimerkiksi kirkko tarjoaa sitä joissain kunnissa aivan ilmaiseksi. Voisiko kunnatkin jossain mittakaavassa tehdä tätä, koska kaikki eivät halua olla kirkon kanssa tekemisissä? Ainakin neuvolassa on keskusteltu paljon myös perheen tilasta. Voisiko tähän kiinnittää entistä enemmän huomiota? Ne perheet, joissa ei ole kuin yksi vanhempi, tulisi toki myös huomioida tukitoimissa. Lisäksi lastensuojelu pitäisi kyetä tulevaisuudessa näkemään positiivisemmassa valossa. Se on olemassa myös perheiden tukemista varten usein eri menetelmin. Valtaosalle se näyttäytyy kuitenkin vain negatiivisesti lastensuojeluilmoitusten ja huostaanottojen muodossa milloin liian nopeana ja milloin liian hitaana toimintana.

 

Yhteiskunnan tulisi olla kaiken kaikkiaan avoimempi portaalla kuin portaalla. Ongelmista puhutaan liian vähän ja moni pakenee ongelmiaan mm. päihteiden avulla. Usein sanotaan, että se mitä tapahtuu kotona, on jokaisen oma asia, mutta surullista kyllä usein suljettujen ovien takana ne ongelmat vasta näkyvätkin ja siitä kärsii koko perhe. Ensimmäisenä oireena ulospäin näkyy usein lapsen käytös koulussa ja siihen opettajan tulee kiinnittää erityistä huomiota ei ongelmien ratkaisijana, vaan ennaltaehkäisijänä ennen vakavampia haasteita. Jotkut vanhemmat eivät halua, että heidän elämäänsä puututaan, mutta olen kuullut myös tarinoita, joissa vanhemmat sanovat, että ensimmäistä kertaa joku välittää, kun opettaja on ilmaissut huolensa. Parhaimmillaan yhdessä voidaan miettiä, kuinka jatketaan ja kenen suuntaan jatkossa tulisi kääntyä, jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvä olla niin kotona kuin koulussa.

 

Opettajan ammatti on siitä mielenkiintoinen, että ollakseen hyvä opettaja, siitä ei selviä vain itse asiaa tekemällä eli opettamalla, vaan tarvitaan jotain muutakin. Tarvitaan välittämistä ja kuuntelemista ja kun sen oivaltaa, on kyseessä muutakin kuin työ, jolla laskut maksetaan. Ole siis läsnä ja kuuntele mitä oppilailla on sanottavanaan. Näin voit itsekin oppia joka päivä jotain uutta ja niin oma oppisikin menee paremmin perille, koska ymmärrät heitä.

 

Myös yhteiskunnan rooli korostuu tänä poikkeuksellisena aikana. Päättäjien on oltava tietoisia lasten ja nuorten arjesta. Siinä yksi monista syistä, miksi lähdin kunnallisvaaliehdokkaaksi. Sosiaali- ja terveysministeriössä tätä työtä tekee työryhmä https://stm.fi/-/tyoryhma-koronaepidemian-vaikutukset-lasten-hyvinvointiin-on-korjattava-erityinen-huomio-eriarvoi-suuden-torjuntaan, mutta paikallisesta vaikuttamisesta on huolehdittava myös. Tarpeeksi tämä ei ole vielä näkynyt kouluissa ja siihen on tultava muutos.

 

Lähteet:

 

Kauppinen, J. Seura-lehden internet-julkaisu 2.1.2017. Lastensuojelun asiakasmäärät kasvussa – Miksi ongelmat kasautuvat samoille perheille? Jutun asiantuntijana tutkija Elina Pekkarinen. https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/lastensuojelun-asiakasmaarat-kasvussa-miksi-ongelmat-kasautuvat/  [luettu 12.2.2021]

 

Kontio, E. Maaseudun Tulevaisuus-lehden internet-julkaisu 24.6.2020. Koronaepidemia on lisännyt lasten ja nuorten syrjäytymistä ja heikentänyt perheiden hyvinvointia – työryhmä kaipaa suunnitelmaa asioiden korjaamiseksi.

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/kotimaa/artikkeli-1.1125745 [luettu 12.2.2021]

 

Sosiaali- ja terveysministeriö 2020. Työryhmä: Koronaepidemian vaikutukset lasten hyvinvointiin on korjattava – erityinen huomio eriarvoisuuden torjuntaan.

https://stm.fi/-/tyoryhma-koronaepidemian-vaikutukset-lasten-hyvinvointiin-on-korjattava-erityinen-huomio-eriarvoi-suuden-torjuntaan  [luettu 12.2.2021]

 

STAKES 2007. Suomalainen lapsi 2007. https://www.stat.fi/ajk/tapahtumia/2007-04-12_esittely_suomi_lapsi.pdf [luettu 19.7.2017]

 

THL 2014.  Lastensuojelun asiakasmäärät. https://www.thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/johtamisen_tueksi/miten_arvioida/kustannusvaikuttavuuden_arviointi/lastensuojelun_asiakasmaarat_ja_kustannukset/lastensuojelun_asiakasmaarat [luettu 19.7.2017]

 

THL 2020. Koronaepidemia ja eriarvoisuus.

https://thl.fi/fi/web/hyvinvointi-ja-terveyserot/ajankohtaista/koronaepidemia-ja-eriarvoisuus  [luettu 12.2.2021]

 

perjantai, 5. helmikuu 2021

Päivänavausvuodatuksia

Harvoin sitä saa puhua henkeviä 700 ihmiselle. Savonlinnan suurimmassa koulussa, Mertalan yhtenäiskoulussa on käytäntö, että jokainen opettaja vuorollaan pitää yhden viikon verran aamunavauksia keskusradiosta. Tällä viikolla höpötyksiäni oli kuuntelemassa siis n. 650 lasta ja yli 50 aikuista. Sainpa sitä soittaa omia tärkeitä kappaleitakin tässä yhteydessä. Jokaiseen liittyi aina jokin teema, jossa yritin päästä hieman pintaa syvemmälle omien elämänkokemusteni säestyksellä. Pari avausta kirjoitin lähes valmiiksi ja loput pidin muutaman heippalapun tukemana.


Tähän alkuun haluan sanoa, kuinka valtavan kiitollinen olen kaikesta positiivisesta palautteesta, jota olen saanut tässä viikon aikana niin aikuisilta kuin myös lapsilta. Siksi ajattelin vielä tuoda päivänavaukset tänne blogiinkin, jos vaikka joku muukin saisi jotain niistä irti.


Maanantai 1.2:


Viikko avattiin Pave Maijasen muistoa kunnioittaen ja Pidä Huolta kappaleen sanomaa pohdiskellen...


https://www.youtube.com/watch?v=Ep-gWF0j_4M


Tiistaina 2.2 filosofi-Teroteksella oli sitten vähän enemmän asiaa:


https://www.youtube.com/watch?v=f7O6ekKOE9g


Biisin Rebel Yell esitti alunperin Billy Idol. Urbaani sanakirja kertoo sanan “rebel” tarkoittavan:  kapinallinen, kovis, henkilö, joka ei piittaa säännöistä.


Nuoruuteen kuuluu rajojen etsiminen ja oman identiteetin rakentaminen. Kerron omasta nuoruudesta, kuinka kapinallinen voi olla monella tapaa.


Ensin kuitenkin vähän taustaa. Tämä äsken kuultu versio oli Children of Bodomin tekemä. Valitsin sen Alexi Laihon muistoa kunnioittaen, joka oli yksi maailman parhaista kitaristeista ja yksi omista esikuvistani.

 

Laiho aloitti viulun soittamisen seitsemänvuotiaana osittain sen vuoksi, että hänen molemmat vanhempansa harrastivat musiikkia. Viulu korvautui kuitenkin kitaralla, kun Laiho käänsi viulunsa kitaran asentoon ja rämpytti sitä. Hänen ensimmäisen sähkökitaransa oli Tokai Stratocaster, jonka hän sai 11-vuotiaana[7]. Heavy metalin Laiho löysi isosiskonsa kaseteilta.

Musiikillista koulutustaan Laiho jatkoi Oulunkylän Pop & Jazz Konservatoriossa. Sivuinstrumenttina hänellä oli piano. Vaikka Laihosta tuntuikin toisinaan turhauttavalta soittaa tiettyjä opeteltavia kappaleita, hän oli kuitenkin käsittänyt, ettei kitaran soittamisessa voi edetä kovin pitkälle pelkän itseopiskelun kautta[7].

(https://fi.wikipedia.org/wiki/Alexi_Laiho )


Itsellänikin on samanlaista taustaa musiikkimakuni muotoutumisesta. Isoveli ja eno soittivat minulle bändejä kuten Children of Bodom, Sentenced ja In Flames. Kävin alakoulun Kallislahdessa maalla.


Menin ylpeänä uusissa mustissa Lewis-farkuissa ja mustassa hupparissa yläasteelle Talvisaloon. En päässyt jääkiekkopoikien porukkaan mukaan. Meitä Kallislahdesta tulleita nimiteltiin mm. junteiksi ja jätettiin porukan ulkopuolelle.


Ikäviä muistoja oli mm. se, että aloin ystävystyä yhden jääkiekon pelaajan kanssa. Yhtäkkiä hänen käytöksenä minua kohtaan muuttui ikäväksi. Koskaan en saanut syytä, mistä se johtui. Toisinaan huomasin, että hän oli aivan kuin eri ihminen silloin, kun hänen oma kaveriporukkansa oli lähettyvillä.


Pari vuotta siinä meni yrittäessä päästä mukaan koskaan siinä onnistumatta. Jälkeenpäin ajateltuna oli todella hullua, että yritin mm. ostaa kalliita merkkivaatteita kuuluakseni siihen porukkaan. Sain osakseni naureskelua ja haukkuja. Ysillä asiat muuttuivat. En enää välittänyt. Aloin kapinoida. Aloin toden teolla nostaa rautaa, vedin rotsin ja ketjut päälle, viikatemiespaitaa ylle ja aloin liikkua uuden porukan kanssa. Kaikki vaikutteet eivät välttämättä olleet hyväksi. Jääkiekkoporukka keksi yhä uusia haukkumanimia tämän myötä, kuten satanistinatsi, koska pukeuduin mustaan ja pääni oli kalju.


Yhtä aikaa olin kuitenkin aikuisia kohtaan kohtelias käytöskymppi siitä todisteena, pidetty isonen rippileireillä ja koulunumeronikin ihan hyviä. Silti minua haukuttiin todella loukkaavilla nimityksillä. Näytin ehkä kapinalliselta, mutta sisimmältäni en sitä ollut, enkä halunnutkaan olla. Lukiossa ulkoisen olemukseni myötä löysin uusia kavereita, jotka yllättäen kuuntelivat samaa musiikkia kuin minä. Musiikki yhdisti meidät. Monet opettajat jotenkin kammoksuivat meitä. Omat työnikin käsittelivät lähinnä metallimusiikkia ja vampyyreja. Aikuiseksi kasvettuani ja entisen luokanvalvojani yhteisessä koulutuksessa tavattuani muistan ne sanat aina: “Minä yritin pitää teidän puolia ja kertoa muille opettajille, että ei nämä pojat pahoja ole, ne vain näyttävät siltä”.


Tämän tositarinan opetus on: ota kaikki mukaan! Älä kiusaa! Älä määrittele toista ulkonäön mukaan, sillä ensivaikutelmasta ei kannata vetää kovin pitkiä johtopäätöksiä. Mene juttelemaan. Ehkä yllätyt.


Keskiviikko 3.2 vuodatuksia urheilusta ja vähän sen vierestä:


https://www.youtube.com/watch?v=ERT_7u5L0dc


Äsken kuultu kappale, Survivorin Eye of ther Tiger on tullut tutuksi Rocky nyrkkeilyelokuvista. Rocky oli yksi nuoruuden sankareistani. Ihailin myös Arnold Schwarzeneggerin hahmoja. Tosielämän sankareita minulle olivat monet urheilijat, kuten jääkiekkiekoilijat, jalkapalloilijat ja yleisurheilijat.


Kerron nyt urheilun merkityksestä omassa lapsuudessa ja nuoruudessani. Näin Some sammuu viikon aikana ehkä tästä voisi ammentaa myös vaihtoehtoja puhelimen räpläämiselle.


Pelasin toki minäkin paljon Pleikkaria nuorena, mutta keksittiin me paljon muutakin tekemistä siihen rinnalle. Ihailin erityisesti kuulantyöntäjiä ja keihäänheittäjiä. Niinpä me kaveriporukalla veisteltiin pajusta puukeihäitä ja pidettiin omia olympialaisia. Siellä pikku Seppo Rädyt ja Jan Zeleznyt nakkelivat keppiä kovien karjahdusten saattelemana. Kuulaa työnsin enimmäkseen yksinään. Se oli minun laji. Harjoitteluvälineenä minulla oli eripainoisia kiviä. Myös kilpaa juoksin. Mitaleja tuli useita. Jälkeenpäin harmittaa ainoastaan, että en ollut missään seurassa. Olisi ollut kiva nähdä, mihin ne rahkeet riittää. Toisaalta kivien ja keppien nakkelun ohella mopolla ajaminen ja kalalla käyminen oli ihan kivaa.


Talvisin leikittiin Janne Ahosta ja hypättiin minisuksilla milloin hyppyristä, milloin pihasaunan katolta. Hyppypituudet mitattiin tietenkin. Vuodet vierivät ja aloin lähestyä armeijaikää. Halusin treenata itseni hyvään kuntoon, että pärjään sissikomppaniassa. Mieleeni palautui taas kerran Rocky 4 ja harjoittelu Siperian arktisissa olosuhteissa. Juoksin lumihangessa ja kannoin puupölkkyjä olallani kuin Rocky Balboa. Useita kertoja viikossa tuli käytyä kuntosalilla, jonka viereiseltä Viremon grilliltä nappasin palariksi lörtsyn kolmella nakilla tai makkaraperunat ja ison maidon. Liikunnasta sain voimaa ja itseluottamusta, joka auttoi pääsemään yli mm. kiusaamisesta, josta eilen kerroin.


Urheilu on minulle myös näin aikuisena yksi elämän tärkeimmistä peruspilareista. Nyt olen syttynyt erityisesti Crossfitista ja juoksemisesta. Niistä saan onnistumisen kokemuksia ja hyvän irtautumisen omasta perhe- ja työarjesta. Tämän myötä haluan kannustaa kaikkia liikkumaan. Kannattaa kokeilla eri lajeja ja liikuntamuotoja. Yksi voi syttyä tanssista, toinen joukkuelajeista ja kolmas lähtee mieluiten vaikka judoon heittelemään kavereita, turvallisesti ja ohjatusti.


Paina siis tämä mieleesi: nyt liikkeelle!



Torstai on toivoa täynnä! (4.2)


Puhuin mm. siitä, että jokaisella pitäisi olla joku, jolle puhua. Avoimuutta mielenterveyteen liittyvissä asioissa tulee edelleen lisätä.


"Jos sanon niille et mul on kaikki
Hyvin, ni sillähän sen tyrin,
Ja ihan kohta kompastun"


Pete Parkkonen: Voimaa ja valoa


https://www.youtube.com/watch?v=587ybzg_sNw


Perjantain piristys! (5.2)


Monty Python: Always Look on the bright side of life: https://www.youtube.com/watch?v=X_-q9xeOgG4


Viikon vuodatukset oli hyvä päättää positiivisuuspläjäykseen, jossa tuumailin mm. sitä, että kaikkea ei kannata aina ottaa niin vakavasti, vaan kannattaa keskittää ajatuksensa virheiden ja epäonnistumisten sijaan onnistumisiin. Kerroin omia esimerkkejä sijaisuuksistani, kuten erään kerran kun jouduin käyttämään vaaleanpunaista tyttöjen pyöräilykypärää, jossa oli aah niin ihania perhosia tai se tähtihetkeni, kun menin pitämään liikuntatuntia jäälle teräsuojat jalassa... ja vielä kaksi päivää putkeen... auts! Onneksi oli kypärä! Ensimmäisen kerran säikäytti, mutta toisen kerran vähän jo nauratti siinä jäällä pötkötellessä oppilaiden töllistelessä.


Päätin päivänavauksen oman luokan oppilaideni onnistumisiin... yksi niistä päättyi näin: "... ei yksi virhe maailmaa kaada". Siinä sitä mietittävää tässä vaativassa maailmassa...

torstai, 14. marraskuu 2019

Vuodatuksia käsityön opettamisesta - itkuista onnistumisiin

"Väsyttää.... ei jaksa... en osaa... minä oon ihan huono...

Tää onkin kivaa... nythän tää on ihan helppoo... ope tuu kattoo, miten pitkällä minä oon..."

Tunteita, kommentteja ja kokemuksia laidasta laitaan... niistä on käsityö tehty! Kaikkiin edellä mainittuihin törmään lähes jokaisella käsityön tunnilla ja minun mielestäni ne kertovat juuri siitä, mikä on käsityön tärkein tehtävä. Se ei suinkaan ole kaikkien mahdollisten tekniikoiden täydellinen hallinta, vaan itsensä haastaminen ja voittaminen, niin oppilaana kuin opettajana. 

Opettajan tehtävä on kasvattaa ja jonkin käsityötekniikan opettaminen on hyvä väylä kasvattaa monenmoisia muitakin taitoja, kuin ketjusilmukan tai lapaliitoksen tekoa. Ystäväni pyysivät minua kirjoittamaan aiheesta gradu-aineistoonsa. Tein siis työtä käskettyä ja tässä vähän muidenkin ihmeteltävksi, mitä merkityksiä minun mielestäni käsityön opettaminen ja oppiminen pitää sisällään.

 

Oppilaalle käsityö on monien merkitysten oppiaine. Monelle se on suosikkitunti. Toisaalta sen parissa koetaan myös paljon turhautumista, eikä itkuiltakaan vältytä. Merkityksellisyys löytyy näiden hetkien kääntämisestä voitoksi eli tiivistettynä onnistumisen kokemuksista. Kun lapsi huomaa oman pitkäjänteisen työn tuottavan tulosta, niin se motivoi työskentelemään. Jos kärsivällisyys on heikompaa sorttia, tulee opettajan jaksaa kannustaa ja tukea sekä tarvittaessa eriyttää alaspäin työtä. Motorisissa taidoissa on jonkin verran eroja ja jokaiselle pitäisi silti pystyä tarjoamaan onnistumisia. Suunnittelua lapset eivät koe kovinkaan merkitykselliseksi itse työn kannalta, mutta toisaalta kaikki pitävät yleensä piirtämisestä. Olen itse korostanut, että tärkeää ei niinkään ole, onko itse piirros hieno (ns. hyvin piirretty), vaan että siinä opitaan harkitsemaan mm. väri- ja muotovalintoja sekä vähän isommilla mittoja. Merkitys alkaa syntyä vasta, kun pääsee käsillä tekemään. Monille perinteiset tekniikat ovat hyvin mielekkäitä. Esimerkiksi virkkaus, sahaaminen ja naulaus on kivaa, vaikka aluksi vaikeaa olisikin. Maalaaminen tuntuu olevan kaikista kivaa. 

Itse opettamisessa olen kokenut, että tavoitteet on hyvä olla esillä. Aloitetaan ja lopetetaan aina yhdessä. Tärkeää on pitää kannustava ja tukeva ilmapiiri, mutta kuitenkin rohkaistava niin, että yritetään ensin itse. Ope ei tee eikä suunnittele kenenkään töitä. Vinkkejä ja apua toki pitää antaa. Parhaimmillaan oppilas itse oivaltaa asian, kun opettaja vain virittelee asiaan. Tekniikoissa pitää tietysti olla tarkkana, että jokainen tekee mahdollisimman hyvin, niin kuin on opetettu. Opettaja kertaa yhä uudestaan ja uudestaan oikean suoritustekniikan. Toistot ovat kaiken A ja O. Olen usein teetättänyt mittaus- ja sahaamisharjoituksia sekä virkkaharjoituksia ennen varsinaista työtä.
 
Merkitys ei synny siitä, että työ on mahdollisimman paljon mallityön kaltainen. Itse en juurikaan suosi mallitöitä. Annan mahdollisimman paljon vapauksia oppilaille, kunhan määrittelemäni opetussuunnitelmaa myötäilevät tavoitteet pääosin täyttyvät. Jokaisen lopputulos on näin persoonallinen ja omannäköinen. Ei oppilaalle ole niinkään tärkeää, jos joku kohta ei ole aivan viimeisen päälle. Toki opettaja voi kannustaa huolelliseen viimeistelyyn, mutta tärkeämpää on mielestäni itse prosessi, kuin lopputulos. Moni lapsi tietysti tuijottaa pelkkää valmista työtä, jolloin on hyvä käydä arviointikeskustelua prosessin eri vaiheista ja erityisesti niistä onnistumisen hetkistä. Ja jos välillä menikin vähän pieleen, niin opittiinko niistä  hetkistä jotain.
 
Lapsen voi olla vaikea muistaa oppimisprosessin eri vaiheita ja siksi olenkin teetättänyt kolmannesta luokasta eteenpäin sähköistä portfoliota hyödyntäen  Google Docsia, Driveä ja Slidesia. Osalle tämä työskentely käsityön tekemisen ohessa on mielekästä ja toisille hyvin turhauttavaa, kun ei saa koko ajan tehdä varsinaista työtä, vaan pitää kuvailla ja kirjoitella. Itse ajattelen asian niin, että tämä osa-alue on tärkeä taito tulevaisuutta ajatellen ja opetussuunnitelmassakin siihen kannustetaan. Sähköisen portfolion tekeminen on myös hyvä ajantäyttöväline kaikille jonottajille, koska opettaja ei mitenkään repeä joka paikkaan. Ja oppiihan siinä havannoimaan ja suuntaamaan omaa oppimistaan.
 
Merkitys syntyy oppilaalle myös siitä, onko työllä käyttöä. Osa tykkää leluista, jotkut käyttötavaroista ja jotkut ihan vaan koristeista. Jos mahdollista, niin tässä voi hyödyntää oppilaan omia mielenkiinnon kohteita. Esimerkiksi eräässä työssä oppilaiden piti tehdä pyörillä kulkeva auto. No homma lähti sen verran laukalle, että sitten meillä tuli mm. pyörillä kulkevaa laivaa ja tankkia ym. MIksi pitäisi olla liian tiukat rajat? Samoin tällä hetkellä meillä on menossa työ, jossa harjoitellaan erilaisia tukirakenteita ja ajattelin, että tehdään työ, joka kestää istua. Moni lähti tekemään jakkaraa, mutta tulee siellä myös yöpöytää ja jopa koiran petiäkin. Opettajalle se aiheuttaa omat haasteensa, mutta onneksi aika moni valikoi sen minkä kaverikin, jolloin ei tule 20 erilaista työtä 20 erilaisella tekniikalla ja toteutuksella. Monet hyödyntävät samanlaisia tekniikoita, vaikka itse työ olisi erikokoinen ja värinen. Pitää vaan ottaa riski ja antaa oppilaille vapauksia. Kaikista ei tietenkään ole hyödyntämään näitä vapauksia ja tällöin opettaja tukee enemmän, mutta ei anna valmiita vastauksia. Parhaimmillaan oppilaalla on niin monimutkainen ja taitavasti tehty suunnitelma, että kyseiselle ikätasolle ja niillä välineillä sitä ei voi toteuttaa. Silloin olen selittänyt oppilaalle, että nyt tehdään hieman riisuttu prototyyppi ja vaikka yläkoulussa voi sitten tehdä vaativamman.
 
Merkityksen onnistuneelle oppimiskokemukselle tuo myös hyvä opettaja, joka osaa oikein kannustaa sekä pitää järjestystä ja työrauhaa yllä kuunnellen samalla myös oppilaiden esittämiä ratkaisuja. Jos ratkaisuja ei tahdo syntyä, ei sitten ollenkaan, niin ei pidä vaan luovuttaa. Opettaja voi antaa hieman suuntaa ja siitä se sitten yleensä lähtee. Oppilaat pitävät huumorista, mutta arvostavat myös rauhallista työtä. Tähän kun saa oikeanlaisen suhteen luotua, niin ollaan jo pitkällä. Persoonaa rohkeasti peliin vaan! Niin ja ne työt loppuun, kesken ei jätetä.
 
Siinäpä oli pintaraapaisu käsityön opetusideologiaani. Ehkä joku siitä jonkin vinkin saa. Samaa mieltä ei onneksi tarvitse ajatusteni kanssa olla, koska meillä opettajilla on pedagoginen vapaus ja on yhtä monta tapaa tehdä tätä työtä kuin on opettajiakin. Kun muistelen omaa käsityöhistoriaani, niin onhan sen yhteydessä koettu varsin laaja tunneskaala. Itkuista onnistumisiin!
 
Mielenkiinnolla jään seuraamaan, mihin suuntaan käsityön opettaminen Suomen peruskoulujärjestelmässä muotoutuu tulevaisuudessa. Yhteisestä monimateriaalisesta käsityöstä on saanut viime aikoina lukea paljon kriittisiä kommentteja niin median kuin opettajienkin taholta. Tähän asiaan kannan ottaminen vaatisi jo kokonaan uutta kirjoitusta. Ainakin itse olen avoin kaikelle uudelle, enkä katso asioita kovinkaan mustavalkoisesti. Vielä tätäkin keskustelua tärkeämpää olisi puhua ylipäätään koko käsityön merkityksestä kouluissa. Resursseja ei missään tapauksessa saa pienentää! Käsityö on yllättävän tärkeä aine, vaikka tulevaisuudessa löylykauhaa ei tarvitsisikaan.

keskiviikko, 19. heinäkuu 2017

Vuodatuksia opettajuudesta ja lasten pahoinvoinnista

Rakas Vuodatus. Siitä on jo kolme vuotta, kun viimeksi vuodatin tuntojani tänne. Mielessäni on kyllä ollut jo monta kertaa päivittää blogiani, mutta arjen kiireet ovat vieneet mennessään. Oli uutta opettajan pestiä, opettajaopiskeluja, muuttoa, talon ostoa, lapsen tekoa ja vaikka mitä. Eniten olen halunnut kirjoittaa jostain luokanopettajuuteen liittyvästä, koska päädyin kuin päädyinkin aikuiskoulutuksesta lasten pariin työskentelmään. Sattuipa sopivasti tässä kesäopintojen aikana, että yhdessä tehtävässä pääsin käsittelemään opettajuutta lasten ja kotien pahoinvoinnin näkökulmasta. Ja nyt en siis puhu siitä, että oksettaa, vaan siitä, että tuntuu pahalta mielessä ja sydämessä. Kotona vaan riidellään ja huudetaan. Kukaan ei ymmärrä. Koulu ei kiinnosta ja kaikki on ihan tyhmiä. Elämä on tyhmää. Haluan vain huutaa, mutta kukaan ei kuule...


Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus STAKES:n mukaan (2007) mukaan eroperheiden määrä on lisääntynyt, kuten myös lastensuojelun asiakkaiden määrä.  Pohdin tässä kirjoituksessa näitä ilmiöitä koulutuksen järjestäjän, koulun ja opettajan näkökulmasta. Myös pienituloisten asemaan kiinnitän huomiota. Mitä tulee tuon tutkimuksen lukuihin, niin tarkemmin avohuollon tukitoimien piirissä oli n. 60 000 suomalaista vuonna 2005. Kasvu sen suhteen oli hidastunut ja pariksi vuodeksi jopa pysähtynyt. Tulokseen pitää kuitenkin suhtautua varauksellisesti, koska yhtä aikaa huostaanotettujen määrä on silti kasvanut joka vuosi 1 - 6%.


Tuoreempien tutkimusten mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten määrä on kasvanut 1990-luvun alun jälkeen jokaisena vuonna paitsi 2009. Vuonna 2012 kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna yli 17 800 lasta ja nuorta, joka on alle 18-vuotiaista noin 1,4 prosenttia väestöstä. Kiireellisesti oli sijoitettuna lähes 4000 lasta, jonka määrä on myös kasvanut vuosittain. Vuonna 2012 lastensuojelun sosiaalityön ja avohuollon asiakkaana oli 87 000 lasta ja nuorta eli vuoteen 2005 asiakkaita on tullut 27000 lisää. Lastensuojeluilmoituksia tehtiin yhteensä lähes 104 000. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL 2014.)


Vaikka kyseessä ei ole tieteellinen julkaisu, uskallan seuraavan kappaleen näkemyksissä viitata Seura-lehteen (Kauppinen, J. 2014), koska haastateltava on arvostettu nuorisotutkimuksen tutkija ja valtiotieteen tohtori. Tutkijatohtori Elina Pekkarinen pelkää hallitusten leikkausten iskevän etenkin pienituloisten perheiden lapsiin. Nykyään etenkin teini-ikäisiä otetaan huostaan. Tämä on mielenkiintoista, koska median mukaan esimerkiksi nuorten päihteiden käyttö vähenee. Nuoriso jakaantuu kuitenkin yhä selvemmin kahtia: osalla menee paremmin, kun taas toisilla ongelmat kasautuvat viinan, rikosten ja käyttäytymishäiriöiden muodossa.


Pekkarisen ennustuksen toteutuessa, huonosti voivia nuoria voi olla tulevina vuosina yhä enemmän, kun hallituksen päätökset lisäävät köyhien lapsiperheiden ahdinkoa entisestään. Hän korostaa useissa tutkimuksissa havaittua asiaa: lastensuojelun palveluita tarvitsevat nimenomaan vähätuloiset. ”Köyhyyden ja huono-osaisuuden kokemus lapsuudessa heijastuu pitkälle aikuisikään. Se on koko perheen uupumista, kyllästymistä, kasvavaa epäluottamusta järjestelmän toimivuuteen”, Pekkarinen sanoo. (Emt.)


Koulutuksen järjestäjän kannalta on yhä tärkeämpää järjestää moniammatillista tukea ja saada eri palvelut (esim. lastensuojelu ja koulut) keskustelemaan aiempaa paremmin keskenään. Ennaltaehkäisy tulisi olla erityisen tärkeää, mutta vaikeuksia aiheuttaa se, että resursseja pienennetään koko ajan, jolloin mm. erityisopettajat ja koulukuraattorit ovat tiukilla. He joutuvat pahimmillaan vastaamaan useiden eri koulujen tarpeista. Ennaltaehkäisyn ollessa aiempaa toimivampaa koulutuksen järjestäjä voisi paremmin kohdistaa resursseja.


Minkä verran ongelmien ennaltaehkäisyä voidaan sitten vastuuttaa kouluille ja opettajille? Vaikka opettajan päätehtävä on tietenkin opettaa, eikä olla terapeutti, niin silti ajattelen asian niin, että jo pelkästään olemalla ihmisläheinen ja kuunteleva, oppilaistaan välittävä aikuinen, voidaan ongelmia jollain tasolla ehkäistä. Opettajan ollessa kylmä ja etäinen jää tämä hyvä voimavara hyödyntämättä. Opettaja on kuitenkin lähtökohtaisesti se, joka on lasten kanssa tekemisissä päivittäin, joidenkin kohdalla jopa ajallisesti eniten. Hänen ollessa valppaana voidaan ongelmiin puuttua varhain. Rohkeutta se kyllä opettajalta vaatii, mutta mielummin puututaan liian varhain kuin liian myöhään. Korostan kuitenkin tässä yhteydessä sitä, että ei opettajan tarvitse alkaa ongelmia psykologina hoitamaan, vaan ennaltaehkäisemään ja sen myötä ohjaamaan lasta moniammatillisen tuen piiriin, jossa asioita aletaan ratkoa tarkemmin.


Koulun kannalta tämä tarkoittaa sitä, että koulun ja etunenässä rehtorin on edistettävä avointa ilmapiiriä opettajien ja muun henkilöstön keskuudessa. Huolista pitää pystyä keskustelemaan avoimesti, mutta tietenkin ehdottoman luottamuksellisesti, koska meitä sitoo tiukka vaitiolovelvollisuus. Oppilashuoltoryhmäpalaverien lisäksi tulisi voida keskustella myös muutenkin, jos huoli herää. Opettajan on voitava kysyä muidenkin mielipidettä ja kokemuksia. Jotkut opettajista ottavat lasten huolet vain omille harteilleen kannettavaksi, joka johtaa henkiseen stressiin ja jopa työuupumukseen.


Ei välttämättä ole hyvä, että opettaja lähtee puuttumaan sillä tavoin kodin elämään, että vanhemmat tuntevat opettajan puuttuvan heidän kasvatukseensa. Rakentava keskustelu ja ennen kaikkea ilmoitus siitä, että opettajalla on huoli herännyt voivat aluksi riittää. Lapsen oireiden jatkuessa voi olla hyvä kääntyä puolueettoman tahon puoleen eli esimerkiksi kuraattorin puoleen, koska opettajana puuttuminen voi aseman takia johtaa muihin ongelmiin. Tällä tarkoitan sitä, että opetuksen ollessa päätehtävä, vanhemmat eivät välttämättä enää keskustele siitä, koska ovat kokeneet opettajan ylittävän toimivaltansa. Opettajan tulisi kuitenkin keskittyä siihen, mitä koulussa tapahtuu. Se mitä tapahtuu kotona, on oltava hyvin sensitiivinen asian kanssa ja siksi voi olla hyvä kääntyä jonkun puolueettoman tahon puoleen.


Tarvittaessa opettajalla on velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus, jos ongelmat tuntuvat tarpeeksi vakavilta ja pitkäkestoisilta. Yliopistolla puhuttiin eräällä kurssilla, että opettajan on kuitenkin aina ennen ilmoitusta keskusteltava asiasta vanhempien kanssa, jollei kyseessä ole joku hyvin vakava tilanne tai opettajan oma turvallisuus uhattuna. Tässä vaaditaan paljon rohkeutta opettajalta, kuinka ottaa puheeksi, että aikoo tehdä lastensuojeluilmoituksen. Uskon, että kun opettaja on vastavuoroisessa ja aktiivisessa vuorovaikutuksessa kotiin, niin on edes hitusen helpompi ottaa asia esille. Voi sanoa, että asioista on keskusteltu useaan otteeseen ja opettajalla on viranomaisen velvollisuus tehdä asialle jotain, jos oireet eivät ole helpottaneet. Toki ennen sitä on konsultoitu koulun muita tahoja ja pyritty ensin sitä kautta auttamaan.


Hyvän keskusteluyhteyden luominen oppilaisiin on erityisen tärkeää. Kun opettaja kyselee muitakin kuulumisia ja on helposti lähestyttävä, niin lapset uskaltavat kääntyä hänen puoleensa myös silloin, kun jokin painaa mieltä. Oppilaista kyllä huomaa, jos jokin mättää. Monesti ongelmat kotona kasautuvat ja sitä kautta lapsi oirehtii koulussa. Voi olla köyhyyttä, päihteiden käyttöä ja riitelyä. Tilanteiden kärjistyessä yhä useampi pari päätyy eroon, joka on suuri muutos myös lapselle. Tähän opettajat joutuvat varmasti törmäämään lukemattomia kertoja työuransa aikana. Kuinka tukea lasta kriiseissä on varmasti monella opettajalla mielessä jo pelkästään siksi, että se usein näkyy muutenkin luokkaympäristössä. Yhden ongelmat säteilevät usein ympärille. Olen itse ajatellut sen niin, että opettaja ei voi lähteä ratkomaan ongelmia, mutta voi aina tarjoutua kuuntelemaan. Vastauksia ei tarvitse antaa, mutta läsnä tulee olla. Hyvän keskustelyhteyden luominen alusta asti edesauttaa opettajan ja oppilaan kohtaamista myös vaikeissa hetkissä. Jos ajattelee, että opettajan tehtävä on vain puhua ja opettaa, eikä oikeasti kuunnella, niin on kyllä väärässä ammatissa.


Käytännössä koulun ja opettajan arjessa kasvava huostaanottojen määrä näkyy siinä, että on oltava yhä useampien tahojen kanssa tekemisissä. Opettajan on oltava avoin työskentelemään kaikkien kanssa, mutta miten aika ja voimat riittävät? Mielestäni, kun asian ottaa niin, että ei itse yritä keksiä ongelmiin ratkaisua, vaan kuuntelee ja on tarpeen mukaan yhteydessä eri tahoihin, niin jaksaa myös huolehtia päätehtävästään eli opettamisesta. Antaa muiden asiaan perehtyneiden ammattilaisten tarjota ratkaisuja ja itse vain parhaansa mukaan elää lasten arjessa. Tämä tarkoittaa sitä, että opettaja ei jatkuvasti nosta esille ongelmia, vaan opettaa jokaista lasta kuten muitakin toki erityistarpeet huomioiden. Lapselle on hyvä, että on muuta ajateltavaa eli ihan tavallista koulun arkea, eikä ikävistä asioista koko ajan muistutella. Tietysti on hyvä opettajan tehdä selväksi, että aina voi nykäistä hihasta ja tulla juttelemaan, jos siltä tuntuu.


Olen kuullut, että eroperheiden lapset ovat monissa luokissa jo enemmistössä. Varmasti sitä ei käy kieltäminen etteikö tämä näkyisi koulujen arjessa. Lapselle olisi kaikista paras kasvaa ilman suuria muutoksia, mutta aina asiat ei mene niin kuin pitäisi vanhempien välillä. Loppupeleissä lienee kuitenkin parempi, että vanhemmat eroavat, kuin että joutuu elämään jatkuvan riitelyn ja ongelmien keskellä. Mutta erotaanko nykyään silti liian helposti? Ainakin olen huomannut levottomuuden kasvaneen koululuokissa. Onko se sitten suoraan verrannollinen kasvaviin erotilastoihin, vai siihen että ei erota, vai luokkakoon kasvuihin vai hallituksen leikkauksiin, niin siitä voidaan olla montaa mieltä. Oma mielipiteeni on se, että kaikki lähtee loppupeleissä turvallisesta ja tasaisesta kodista liikkeelle on vanhempia yksi tai useampi. Olisiko siis niin koulutuksen järjestäjälle kuin koko yhteiskunnalle järkevää kiinnittää huomiota enemmän kotien arkeen ja ongelmien ennaltaehkäisyyn jo siellä ennen kuin ongelmat valuvat koulumaailmaan.


Minkälaista tukea sitä sitten voisi tarjota? Pariterapia voi olla monelle hyödyllistä ja esimerkiksi kirkko tarjoaa sitä joissain kunnissa aivan ilmaiseksi. Voisiko kunnatkin jossain mittakaavassa tehdä tätä, koska kaikki eivät halua olla kirkon kanssa tekemisissä? Ainakin neuvolassa on keskusteltu paljon myös perheen tilasta. Voisiko tähän kiinnittää entistä enemmän huomiota? Ne perheet, joissa ei ole kuin yksi vanhempi, tulisi toki myös huomioida tukitoimissa. Lisäksi lastensuojelu pitäisi kyetä tulevaisuudessa näkemään positiivisemmassa valossa. Se on olemassa myös perheiden tukemista varten usein eri menetelmin. Valtaosalle se näyttäytyy kuitenkin vain negatiivisesti lastensuojeluilmoitusten ja huostaanottojen muodossa milloin liian nopeana ja milloin liian hitaana toimintana.


Yhteiskunnan tulisi olla kaiken kaikkiaan avoimempi portaalla kuin portaalla. Ongelmista puhutaan liian vähän ja moni pakenee ongelmiaan mm. päihteiden avulla. Usein sanotaan, että se mitä tapahtuu kotona, on jokaisen oma asia, mutta surullista kyllä usein suljettujen ovien takana ne ongelmat vasta näkyvätkin ja siitä kärsii koko perhe. Ensimmäisenä oireena ulospäin näkyy usein lapsen käytös koulussa ja siihen opettajan tulee kiinnittää erityistä huomiota ei ongelmien ratkaisijana, vaan ennaltaehkäisijänä ennen vakavampia haasteita. Jotkut vanhemmat eivät halua, että heidän elämäänsä puututaan, mutta olen kuullut myös tarinoita, joissa vanhemmat sanovat, että ensimmäistä kertaa joku välittää, kun opettaja on ilmaissut huolensa. Parhaimmillaan yhdessä voidaan miettiä, kuinka jatketaan ja kehen suuntaan jatkossa tulisi kääntyä, jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvä olla niin kotona kuin koulussa.


Opettajan ammatti on siitä mielenkiintoinen, että ollakseen hyvä opettaja, siitä ei selviä vain itse asiaa tekemällä eli opettamalla, vaan tarvitaan jotain muutakin. Tarvitaan välittämistä ja kuuntelemista ja kun sen oivaltaa, on kyseessä muutakin kuin työ, jolla laskut maksetaan. Ole siis läsnä ja kuuntele mitä oppilailla on sanottavanaan. Näin voit itsekin oppia joka päivä jotain uutta ja niin oma oppisikin menee paremmin perille, koska ymmärrät heitä.


Lähteet:


Kauppinen, J. Seura-lehden internet-julkaisu 2.1.2017. Lastensuojelun asiakasmäärät kasvussa – Miksi ongelmat kasautuvat samoille perheille? Jutun asiantuntijana tutkija Elina Pekkarinen. https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/lastensuojelun-asiakasmaarat-kasvussa-miksi-ongelmat-kasautuvat/  [luetu 19.7.2017]


STAKES 2007. Suomalainen lapsi 2007. https://www.stat.fi/ajk/tapahtumia/2007-04-12_esittely_suomi_lapsi.pdf [luettu 19.7.2017]


THL 2014.  Lastensuojelun asiakasmäärät. https://www.thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/johtamisen_tueksi/miten_arvioida/kustannusvaikuttavuuden_arviointi/lastensuojelun_asiakasmaarat_ja_kustannukset/lastensuojelun_asiakasmaarat [luettu 19.7.2017]